Poistaisiko vertaisuuden oivallus pelon?

Arkisissa tilanteissa on helppoa nähdä, kuinka vaativaa on kohdata toinen ihminen aidosti vertaisena, siis saman ihmisarvon omaavana niin, että tuon vertaisuuden tuntee sydämessään ja herää luottamaan itseen ja toiseen.

Vertaisuuden tunne, statuksesta riippumatta,  näkyy käyttäytymisessä kokonaisvaltaisesti. Ilmeissä, eleissä, puhetavassa ja puheen sävyssä. Se näkyy myös tilankäytössä vuorovaikutustilanteessa. Siitä presidenttimme antoi mainion näytteen pitäessään TV-puhetta vuodelle 2020. Hän oli asettunut katsojiin päin, traditiosta poiketen rennosti ja avoimesti.

Vertaisuus tulkitaan usein dialogin onnistumisen näkökulmasta hankalasti seuraavasti. Se ymmärretään lähinnä samanlaisena osaamisena, toimintana tai samanlaisina ominaisuuksina kuin mitä itsellä on, tai se liitetään eettisiin ja juridisiin kysymyksiin. On asioita, joissa me ihmiset ja tilanteemme todellakin eroavat toisistaan. Uskooko sitä silloin, että ihmisarvomme on kuitenkin sama?

Esimerkiksi opettaja tai johtaja on yhteisössään ihmisenä samanarvoinen kuin oppijat tai työntekijät. Vertaisena työskennellessään hän vastaa työhönsä kuuluviin rooliodotuksiin, mutta hän ei käytä asemaansa vallan välineenä. Keskinäisen Työeläkevakuutusyhtiön Elon toimitusjohtaja Satu Huber kertoi HS haastattelussa 15.12.2019: "Vaikka koen olevani epähierarkinen, tajusin olevani paljon äänessä. Jos sanon oman mielipiteeni aina ensin ja liian painavasti, voivat toisten ajatukset muovautua sen pohjalta. Siksi tarvitsen ihmisiä, jotka uskaltavat keskeyttää minut." Pystyykö tällainen toiminta häätämään yhteisöissä tai ryhmissä niin usein koettua pelkoa pois?

Jos opettaja tai johtaja tuntee olevansa ihmisenä samanarvoinen kuin muut, silloin hän uskaltaa luoda luottamusta ja turvallisuutta ryhmään. Hän ei pelkää auktoriteettinsa menettämistä tai pätevyytensä riittämättömyyttä. Niiden sijaan hän on sensitiivinen eriarvoisuuden ilmentymille yhteisössä ja reagoi niihin välittömästi rohkeasti ja korjaavassa hengessä niin, että vähitellen jokainen ymmärtää vertaisuuden idean. Siitä seuraa kunnioitus muita kohtaan. Erilaisuudelle tehdään tilaa yksilön ja yhteisön hyväksi. Näin syntyy dialoginen oppiva yhteisö. "Paras tulos ei välttämättä synny toisen samalla tavalla ajattelevan seurassa.  Parhaita tuloksia saadaan silloin, kun ihmiset ovat motivoituneita, tottuneet positiiviseen kritisointiin ja siihen, että he saavat äänensä kuuluviin", toteaa Satu Huber samaisessa HS haastattelussa.

Vertaisuuden idean oivaltaminen vapauttaisi meidät pelon vankilasta.

Dialogia pelotta

Dialogiaktivisti, mitä hän tekee missä tahansa yhteisössä, jossa tavoitteena on parantaa yhdessä jonkin asian osaamista?

Ihmisten suuri ongelma yhteisöissä on auktoriteettipelko, joka aiheuttaa kanssakäymisessä pelkovalintoja, vaikenemista, välttelyä, selittelyä, kieltämistä, hännystelyä jne. On syytä huomata, että nämä ovat kasvuvalintojen vastakohtia.

Dialogiaktivisti kohtaa toisen ihmisarvoltaan vertaisena, tuntien tunteen aidosti sisimmässään. Hän ruokkii tapaa olla vuorovaikutuksessa pelotta niin, että jokainen uskaltaa vähitellen katsoa pelkoaan silmiin ja kertoa, kuinka syvimmiltään asioista ajattelee. Kukin osallinen luottaa ja tuntee olonsa niin turvalliseksi, että rohkenee kertoa tarpeen tullen myös tunteistaan. Kun joku tuntee tulleensa kuulluksi ja huomaa, että toinen haluaa päästä ymmärrykseen hänen kertomastaan, silloin kokee itsensä hyväksytyksi. Se on kokemuksena onnistumista, josta luottamus ja usko itseen kasvavat.

Luottamuksen ja uskalluksen ilmapiirin luominen on taitolaji, jota useimpien pitää harjoitella. Jos vaikkapa opettajalta tai johtajalta puuttuu kyseinen riittävä osaaminen, yhteisön osallistujat valitsevat itseään suojellakseen puhumattomuuden vankilan, jossa tärkeintä on näennäisesti selviytyä ja pärjätä. Persoonakohtainen ajattelu ja tunteet jäävät piiloon ja hyödyntämättä. Yhteistyö on jäykkää ja pinnallista, usein pikku asioiden kanssa näpertelyä. Asian kannalta merkittävä erilainen jätetään sanomatta, koska sen ajatellaan olevan sopimatonta ja ei-toivottua. Oppiminen ja kasvu yhdessä haalistuu tavoittamattomaksi toivekuvaksi.

Miksi koko asiassa on jotain uutta, kaikkihan näin sanovat tekevänsä? Jatkan tästä seuraavassa blogikirjoituksessa.

Haluatko ryhtyä dialogiaktivistiksi?

Haluatko onnistua entistä paremmin arjen keskusteluissa työpaikalla tai opiskelijoiden kanssa? Haluatko sen vuoksi alkaa dialogiaktivistiksi? Kansalaista, joka aktiivisesti toimii joko itsenäisesti tai ryhmässä ajamassa jotakin asiaa, kutsutaan usein aktivistiksi (Wikipedia). Dialogiaktivismilla tarkoitan vapaamuotoista ja rakentavaa yhdessä keskustelemista ja tekemistä vertaisten tai verkostojen avulla. Aktivistina tulee tietoisemmaksi ajamastaan asiasta, sen kokonaisvaltaisista vaikutuksista ja yhteyksistä, tässä yhteydessä dialogiosaamisesta esimerkiksi koulutuksen ja työhteisöjen konteksteissa.

Jo yhdellä dialogitaidolla parannat keskustelua lähes kenen tahansa ihmisen kanssa? Sellainen taito on kysyminen avoimin kysymyksin toiselta jostain asiasta ja tilanteen mukaan siitä, mitä hän juuri äsken sanoi. Taitava tiedustelija tekee näin keskustelun aikana usein, koska silloin hän syventää tai laajentaa ymmärrystään kulloisestakin keskustelukumppanista ja yhteisestä asiasta.

Kysymisen taidon ehtona on itsekeskeisyydestä luopuminen ja huomion kiinnittäminen niihin keskustelukavereihin. Mitä heidän mielessään liikkuu, miltä heistä tuntuu ja millä tavoin heidän mielestään asioita tehdään? Kysyminen parhaimmillaan lähtee empatiasta, myötäelämisestä, jolloin toinen ihminen kiinnostaa aidosti. Tarkkaavaisuuden suunnan vaihtaminen itsestä toisiin vaatii usein paljon tietoista harjoittelua.

Innostutko perehtymään useampaan dialogitaitoon? Löydät niitä osoitteesta  http://www3.hamk.fi/dialogi/diale/menetelmat/ Keskustele valitsemastasi dialogitaidosta ja sen harjoittelemisesta jonkun sinulle tärkeän ihmisen tai ryhmän kanssa? Valitse henkilö tai ryhmä vapaasti, esimerkiksi opiskelijaryhmä tai työtiimi. Harjoittele taitoa käytännössä, aivan tietoisesti, esimerkiksi 15 min päivässä? Kokeilun arviointi opiskelijaryhmässä tai työtiimissä saattaa tuoda yllättäviä uusia avauksia?

Oletko sitä ennen valmis ottamaan tiedollisesti selvää, mitä dialogi oikeasti on? Aidon dialogin toteutumiselle on ehtoja. Näitä ehtoja löydät esim. osoitteesta http://www3.hamk.fi/dialogi/diale/rakenne.html

Olisi hienoa, jos kirjoitat dialogitaitojen kokeiluistasi tämän blogin kommenttikenttään.

Vallankäytöstä keskustelussa

Haitalliset tiedostamattomat tunteet liittyvät monella tavalla jokaisen käyttäytymiseen. Esimerkiksi syyllisyys yhdistyneenä arvottomuuden ja huonouden kokemuksiin johtaa dominoivana toimintana ilmetessään vallankäyttöön. Vuorovaikutus ja keskustelu ovat jatkuvasti vinossa ja kallellaan, niin sanotusti syyllisyyttä ja mitättömyyttä karkoittamassa. Ikävä kyllä todellisuudessa käy päinvastoin, syyllisestä tulee entistä enemmän hänen omien pelkojensa toteutuma. Sen vuoksi melkeinpä ainoa keino vapautua vallankäytöstä keskustelussa on alkaa seurata omaa käyttäytymistään. Linell (1990) antaa siihen hyvät vinkit osoittamalla useita vallankäytön tapoja:

- kysyjä kysyy kysymyksiä, joihin vastaaminen tuntuu pakotetulta
- puhuja estää aiheen käsittelyn vaihtamalla uuteen aiheeseen
- puhuja jättää muiden vaikutukset keskusteluun huomiotta
- puhuja jatkaa omasta aiemmasta puheenvuorostaan.

Linell kiteyttää vallankäytön dimensiot vuorovaikutuksessa seuraavasti: puheen määrä, aihetta koskeva dominoivuus, vuorovaikutuksellinen hallitsevuus aloitteiden tekemisessä ja vastaamisessa ja puheen suuntaan vaikuttavat strategiset siirrot. Onko mahdollista alkaa tarkkailla näitä tapoja, yhtä kerrallaan omassa puhumisessa?

Dialogisen asenteen sisältämä vertaisuuden kokemus sallii syyllisyyden, mitättömyyden ja huonouden tunteet eivätkä ne estä osallistumasta tasapuolisesti. Jokainen dialogisen asenteen omaava on oivaltanut, ettei samanarvoisuus ihmisenä kuitenkaan mitätöidy koskaan kaikista epäonnistumisista tai virheistä huolimatta. Ihmisarvo on ja pysyy ja sen vuoksi miekkojen kalistelu on keskustelussa tarpeetonta. Miten tämän henkilösuhteiden eettisen perustan oivaltaisi sydänjuuria myöten?

Dialogi vapauttaa haitallisista tunteista

Hankala on  vuorovaikutuksen onnistumisen kannalta tiedostamaton, alitajunnan syvyyksiin tungettu haitallinen syyllisyyden tunne (ei ajoittain koettu luonnollinen syylllisyyden tunne). Siihen yhdistyy arvottomuuden ja huonouden tunne ja se ilmenee yksilöllisesti monilla tavoilla. Syyllisyydestä kärsivä ei kestä kritiikkiä, koska se tarkoittaa hänen kokemanaan melkein maailmanloppua. Siksi hän uskottelee itselleen ja muille tekevänsä kaiken täydellisesti ja on aina oikeassa. Tunteen voimakkuus säätelee tunteesta kertovaa kehonkieltä, Ryhti voi olla uljas, rinta on röyheänä ja vatsa on ikään kuin suojana, puskurina muita vastaan, leuka on pikkuisen koholla, pää vedetty taaksepäin ja katse suuntautuu yläviistosta alaspäin. Omia eletapoja oppii tarkkailemalla itseään ja niille voi lempeästi ja hyväksyvästi naurahtaa.

Tunteen voimakkuus vaikuttaa siihen, millaisella suojauksella ja sen vahvuudella herkästi syyllistyvä on vuorovaikutustilanteissa. On huomattava, että siilipuolustus on inhimillistä ja tarpeen aina silloin tällöin. Puolustuksen kaikenaikaisuus on kuitenkin keskusteluissa haittatekijä. Itsensä herkästi syylliseksi kokeva on ehkä selittelyjen mestari ja taituri siirtämään epämiellyttävät asiat muiden harteille. Näin hän siivoaa itsensä jatkuvasti kuiville ristiriitatilanteissa. Itsessä ei kestä virheitä ja sen vuoksi hän muotoilee tilanteet itselleen edullisiksi. Herkästi syyllistyvä suuttuu helposti, vaikka ei välttämättä näytä sitä, Hän voi uhkailla ja käyttäytyä epäasiallisesti.

Dialogisessa tiimissä ollaan vastavuoroisia ja ymmärretään haitallisten tunteiden kieltä. Fasilitaattori osaa ottaa tällaiset asiat herkästi ryhmässä lukuun ja hän auttaa huomaamaan haitallisten tunteiden aiheuttamaa käyttäytymistä yhteistyötilanteissa. Marikki Arnkil (2019) puhuu väitöskirjassaan dialogisten raamien luomisesta yhteiseen työskentelyyn ja dialogin moderoimisesta. Hän korostaa tutkimuksessaan, että aitoon kohtaamiseen luokassa opettaja tarvitsee jämäkkyyttä ja herkkyyttä. Ryhmässä työstetään yhdessä tapoja, joilla tulemme tiimissä toimimaan ja joiden avulla opimme kaikki koko ajan ymmärtämään lisää jokaisen ainutlaatuisuudesta. Kun opettaja ymmärtää, millainen yhdessä tekeminen vie kohti yhteistä ymmärrystä, hän osaa luotsata myös oppilaansa dialogiseen oppimiseen.

Aito kohtaaminen dialogissa edellyttää suojausten purkamista, joka on mahdolllista vähän kerrassaan. Siihen päästään jämäkän ja herkän dialogin auttajan ja tukijan avulla. Kun opettaja osoittaa oikeaa kiinnostusta ja pyrkimystä ymmärtää toisen tarpeita, silloin esimerkiksi syyllisyydentuntoinen alkaa uskaltaa olla aito ja kokonainen. Hän rohkenee tehdä virheitä ja myöntää ne tilanteittain. Hän huomaa, ettei siinä käynyt hullustikaan, vaan päinvastoin. Jokaisen oppiminen tiimissä nousee uudelle tasolle.

Kohti tunneturvallisuutta keskusteluissa

Liitän Marja Mäensivun väitöstutkimuksen (2019) tuloksia dialogin kehittämisasioihin. Hän havaitsi tutkimuksessaan "luokanopettajaopiskelijoiden pyrkivän välttämään erimielisyyttä ja johtajan roolia demokraattiseksi koetussa ja kehystetyssä opiskelutilanteessa. Tasavertaisuuden korostaminen esti ryhmän työskentelyn kehittymisen ja itseopiskelun. Erimielisyyden käsittelyn ja työn organisoinnin sijaan opiskelijat keskittyivät ilmapiirin säilyttämiseen". Tämä on enemmän kuin tavallista niin sanotuissa loistavissa tiimeissä.

Yllä mainittuun opettajaopiskelojoiden toimintaan voivat syynä olla haitalliset tunteet, jotka ovat tiedostamattomina taustalla. Näistä esimerkkinä on hylätyksi tulemisen pelko. Silloin pelkää tiimissä tai ryhmässä / yhteisössä, että joutuu erimielisyytensä takia syrjään, koska on hankala. Samalla pelkää, että päätyy kavereiden vihamielisyyden tai aggression kohteeksi. Eri lailla ajattelija leimataankin usein vähintään oudoksi tyypiksi, joka halutaan sulkea ulkopuolelle.

Ihmiset kokevat, että parempi olla kertomatta, mitä ajattelee tai tuntee, vaikka monesti olisi tiimin toiminnan kannalta hyvä toimia päinvastoin. Näin päädytään työskentelyssä vain jonkun monologeihin tai muutamien puheenvuoroihin. Yleisenä tapana on, että toisten mukaantuloja ei noteerata niin, että niistä kysyttäisiin lisää tai niin että niistä jatkettaisiin ajatteluan kehittelyä eteenpäin.

"Ohjaajan on opetustyössä otettava huomioon aikaisemmin rakentuneet opiskelijaa ohjaavat tekijät ja tehdä opiskelijat niistä tietoisiksi", sanoo Marja Mäensivu. Ymmärrän, että näitä aikaisemmin rakentuneita tiedostamattomia tekijöitä ovat esimerkiksi haitalliset tunteet. Kuinka fasilitaattori, dialogin aktiivinen mahdollistaja ja tukija, vahvistaa tunneturvallisuutta tiimissä tai ryhmässä / yhteisössä? Hänen tehtävänsä on kuljettaa tai pyörittää ryhmää niin että jokainen uskaltaa jatkaa toisen puheenvuorosta omalla ajattelullaan. Tällaisen kuljetuksen myötä osallistujat tuntevat, että heidän ajatteluaan kuunnellaan ja se otetaan lukuun. Koska fasilitaattori tuntee itsensä ja muut vertaisiksi, hän on vallanhalusta vapaa kuuntelemaan ja ottamaan kaikkien näkökulmat tarkastelun alle ja jatkamaan niistä. Dialogissa kaikki ovat voittajia. Fasilitaattori auttaa osallistujia lisäämään tietoisuutta omasta toiminnastaan tilanteittain ja pyytää heitä sanoittamaan tekemistään.

Dialogin fasilitaattori on oivaltanut ihmisten vertaisuuden syvimmän olemuksen ja sen vuoksi hän reagoi herkästi ryhmässä näkyviin ja kuuluviin eriarvoisuuden signaaleihin. Näin tiimin / ryhmän ilmapiiri kehittyy vertaisuutta vahvistaen turvalliseksi.

Haitalliset tunteet tuntuvat

Haitallisista tunteista vuorovaikutus- ja keskustelutilanteissa kertoo myös se, miltä kehon sisällä tuntuu. Olo voi olla monella tavalla epämukava. Alkaa väsyttää, paikallaanolo on vaikeaa tai ahdistaa. Niiden lisäksi voi tuntea autonomisen hermoston aiheuttamia kehonsisäisiä tuntemuksia  stressaavassa tilanteessa, kuten esimerkiksi tunne että ilma loppuu, sydän hakkaa, vatsassa on perhosia, päätä särkee, kädet hikoilevat jne.

On mahdollista oppia tunnistamaan omia kehon sisäisiä tuntemuksiaan. Haasteellista on sen jälkeen saada kiinni, mitä tuntee siinä hetkessä ja tunnustaa se itselleen.  Vaivannäkö kannattaa, koska avaimenhaltijalla on uudet mahdollisuudet.

Dialogin fasilitaattorilla on melkoinen rooli tiimin tai ryhmän ihmisten sisäisten tunnekokemusten vapauttamisessa kohti oivaltavaa tunteiden säätelyä.

Haitallisista tunteista kertoo kehonkieli

Mitä ovat haitalliset tunteet, jotka estävät tai vääristävät vuorovaikutusta ja keskustelua?

Haitalliset tunteet yhdistyvät alitajunnassa tiedostamattomana taustalla olevaan pelkoon. Niistä tavallisia ovat: syyllisyyden tunne, arvottomuuden tunne, hylätyksi joutumisen tunne, häpeän tunne, lahjattomuuden tunne, mitättömyyden tunne, keskinkertaisuuden tunne, tunne että on tyhmä, pelko että joutuu vihan kohteeksi, vihan tunne, aggressio, tunne että tulee torjutuksi, tunne ettei minusta kuitenkaan kukaan välitä sellaisena kuin olen, kateuden tunne, kaunan tunne ja tunne että on huonompi kuin muut. Myös tunteet "olen parempi kuin muut" tai "toinen täytyy aina voittaa melkeinpä hinnalla millä hyvänsä" perustuvat edellä mainittuihin pelkoihin. On huomattava, että nämä tunteet vaihtelevat ja korostuvat ihmisten mukaan ja samallakin ihmisellä ne varioivat tilanteittain.

Tärkeä kysymys on: mikä / mitkä edellä mainitut tiedostamattomat tunteeni vaikuttavat minussa vuorovaikutus- ja keskustelutilanteissa ja miten ne estävät onnistumistani dialogisessa yhteistyössä?

Monista haitallisista tunteistaan voi tulla, niin halutessaan, vähitellen tietoiseksi. Tärkeää on alkaa katsella itseään, erityisesti silloin kun keskustelee muiden kanssa, ja yrittää tavoittaa oma tunnetilansa. Kannattaa tutkailla omia ilmeitä (silmät ja suu erittäin kertovia), eleitä (käsien asennot) koko kehon asentoa (esim. eteenpäin nojautuminen tai taaksepäin vetäytyminen) ja myös ympäröivän tilan käyttöä keskustelun aikana. Kehon kielen kautta pääsee kiinni tunteisiinsa. Kateissa olleet arvokkaat avaimet, haitalliset tunteet,  löytynevät yksi kerrallaan.

Tunteet kuin arvokas avainnippu

Meillä ihmisillä on alitajunnassa kätkössä tunteita, jotka pelottavat ja joiden tunnistamista välttää viimeiseen asti. Siitä seuraa monia haittoja kanssakäymisessä ja yhteistyössä. Sen vuoksi on tärkeää tutustua omiin tunteisiin.

Omien tunteiden ja niiden kokemistapojen tavoittaminen on kuin löytäisi arvokkaan avainnipun, jota on etsinyt. Itsetuntemus paranee, vuorovaikutus toisten kanssa onnistuu aiempaa paremmin, tiimissä antaa aidoimman ja persoonallisimman panoksen itseltään ryhmän käyttöön. Kaiken kaikkiaan on dialoginen mitä erilaisimpien ihmisten kanssa, koska haitalliset tunteet eivät jumita keskustelua ja vuorovaikutusta.

Uskallatko lähteä etsimään alitajuisia tunteitasi, joiden löytämisestä on sinulle ja erilaisille ryhmille valtavasti hyötyä? Olet ehkä kokenut, että olosi vuorovaikutustilanteessa voi olla oudon epämukava, mutta et keksi miksi. Polttaa kuin avaimenpiilotusleikissä.

Mitä ne haitalliset tunteet voivat olla ja miten silloin toimii muiden kanssa? Millaisia ovat omat psyykkiset suojamekanismit, joiden avulla on oppinut pärjäämään ja selviytymään? Kaiken kaikkiaan millaisen roolin on omaksunut sosiaalisissa tilanteissa?

Taitavan dialogin fasilitaattorin avulla avaimet alkavat rapista lukoissa.

Mihin se dialogi sammui tai katosi?

Oletko ajatellut, mikä merkitys tunteilla ja niiden kokemistavoilla on dialogissa? Miten ne vaikuttavat sen käynnistymiseen, kulkuun ja onnistumiseen? Kyse on sekä omista että toisen tunteista ja siitä, kuinka tunteiden myönteisyys tai kielteisyys edistää tai estää dialogia.

Ihmisten tunteet ja niiden kokemistavat ovat usein tiedostamattomia ja ne ovat kuitenkin väistämättä mukana vuorovaikutuksessa. Tunteet suuntaavat sitä, mitä puhumme ja miten kerromme. Ne säätävät, milloin ja missä otamme asian esiin. Tunteilla on yhteys siihen, miksi puhumme juuri tietyllä tavalla. Kaiken tämän seurauksena ihmettelemme arjessa, mihin se dialogi sammui tai katosi!

Olen käsitellyt tunneasiaa dialogin yhteydessä vähän, mutta nyt aion korjata tätä vajetta. Kirjoitan tunteista ja niiden kokemistavoista keskustelussa pieninä paloina. Ajattelen, että löydät näin tarttumapintaa asioihin vähän helpommin.

Aika dialogisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön oppimiselle?

Suomi on arvioitu useissa kansainvälisissä mittauksissa kärkisijoille, esimerkiksi mitä tulee turvallisuuteen, koulutukseen, edistyksellisyyteen ja vapauteen. Parannettavaa on luonnollisesti meilläkin. Eräs tällainen kehitettävä asia on yhteistyö ja vuorovaikutus. Koulu- ja työyhteisöissä tehdyt tutkimukset osoittavat, että sekä yhteisöllisyydessä että yhdessä ajattelemisessa ja työskentelemisessä on selkeästi puutteita. Psyykkinen oireilu, uupuminen, passiivisuuteen vetäytyminen, kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen sekä syrjäytyminen nousevat toistuvasti tutkimustuloksina otsikoihin.

Dialogisessa yhteisössä vuorovaikutus lähtee jokaisen eksistentiaalisesta vertaisuudesta, saman ihmisarvon omaamisesta. Koettu turvallisuus ja luottamus herättävät uskaltamaan, osallistumaan ja innostumaan. Halu ottaa vastuuta ja sitoutua kasvaa.  Jokainen tuntee olevansa arvokas yhteisössä.

Viime aikoina on toivo virinnyt asioiden muuttumiseen maassamme. Dialogi on nostettu ansaitsemaansa asemaan vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä valtiovallan ylimmilläkin tahoilla. Meille monologisen kommunikaatiokulttuurin kasvateille on valjennut tarve oppia keskustelemaan ja toimimaan yhteistyössä uudella tavalla.

Dialogiin pääsylle on ehto

Olen tässä pohdiskellut, miksi dialogiosaamisen kehittämisestä ei olla yleisesti innostuneempia. Työelämässä kyllä korostetaan yhdessä ajattelemista ja tekemistä. Taitoa siihen pidetään usein itsestään selvyytenä. Taitoa ei ole kuitenkaan voinut automaattisesti oppia paljolti monologisia piirteitä omaavissa oppimis- ja työkulttuureissamme.

Silmiini osui yllättävästi otsikoitu artikkeli (HÄSA 6.1.2018) "Tärkeintä on halu ymmärtää ihmistä".  Näin kertoo nobelisti Bengt Holmström ja sanoo olleensa  "aina äärettömän kiinnostunut ihmisten ajatuksista". Kommentti on poikkeuksellinen ja sellaisena valtavan virkistävä näkökulma yksilökorosteisessa  ajattelussamme ja ajassamme.

Halu ymmärtää toisen ajattelua tarkoittaa pysähtymistä. Kuinka tavoittaa minäkeskeinen mukanaolonsa keskusteluissa? Kuinka sulkea oma päänsisäinen kohina ja siirtää mielenkiinto toisiin ihmisiin? Oman ajatteluni tunnen, miksi jäisin siihen? Kuinka teen yhdessä työskenneltäessä mieleeni tilaa kaikkien ajattelulle? Onnistunko harppaamaan toiminnassani ylemmälle kehitysportaalle, jos suostun tai nöyrryn tietoisesti seuraamaan ja korjaamaan mukanaoloni dialogisuutta yhteistyötilanteissa?

Ymmärryksen luoman yhteyden ylläpitäminen

Jäin miettimään oman itsen syrjään laittamista keskusteluissa, mitä se oikein tarkoittaa. Jos keskustelukumppaneiden välille syntyy yhteys eriävistä näkökannoista huolimatta, silloin he ovat osanneet kuunnellessaan vetää oman ajattelunsa ja kokemuksensa sivuun.

Ajattelunsa ja kokemustensa syrjään vetämisen lisäksi keskustelijoilla on taito "pysyä itsenään ja itsessään", jolloin he kokevat olevansa riittävän hyviä ihmisiä ilman samankaltaisuuden tai -mielisyyden antamaa tukea ja kannustusta. Vieraus tai yllättävät kommentit eivät heitä pelota tai kaada. Tämä on ratkaisevaa, jotta osallistujat eivät puolustautumalla tai suojautumalla katkaise yhteyttä.

Yhteys syntyy ymmärryksestä?

Hyvää alkanutta vuotta lukijoilleni!

Aikomukseni on kirjoittaa tänä vuonna lyhyesti ja kommentinomaisesti. Aloitan presidenttimme uuden vuoden puheessaan korostamasta ymmärryksen syntymisestä ihmisten välillä aina empatiaan asti. Tämä ydinpointti ilahdutti minua kovasti.  Ymmärrys sanana on kuitenkin monitulkintainen, se käsitetään usein synonyymiksi myös samanmielisyydelle - tyyliin "me ymmärrämme niin hyvin toisiamme". Ihmisten ymmärtämisessä on kuitenkin kyse siitä, että on selvillä tai ottaa selvää, kuinka kaveri ajattelee, tuntee tai toimii. Oma itse on silloin syrjässä. Näin on mahdollista aidosti ymmärtää kanssakulkijoitaan heidän kaikesta erilaisuudestaan ja erimielisyydestään huolimatta. Yksimielisyys ja konsensus eivät ole yhtä kuin ymmärtäminen, tätä olen saanut aina uudelleen painottaa dialogiosaamisen valmentamisen yhteydessä.

Epätäydellisenä mutta arvokkaana

                                                                           

           Tämäkö on se ratkaisu?

Viime kerralla kirjoitin hyvän sanoittamisesta. Oletkohan kokeillut sitä tietoisesti ja jaksanut pitää harjoittelua yllä? Nimittäin jos koulu- tai työyhteisössäsi sanoitetaan hyvää, se luo turvallista perustaa ihmisten epätäydellisyyden kokemiselle. Haavoittuminen ei tunnu silloin niin tyrmäävältä.

Välttelet ehkä keskustelussa ja yhteistyössä vaaroja. Ennakoit karikoita ja pysyttelet mukavuusalueellasi näennäisesti ehjänä ja haavoittumattomana. Säilytät oman arvon ja arvokkuutesi. Jos sen sijaan annat itsellesi luvan osallistua ja puhua vapaasti, hyväksyt mahdollisen haavoittumisen.

Monologisessa kulttuurissa pienikin spontaani ajattelunsa paljastaminen, koulussa tai työryhmässä, on monesti rohkeaa, koska siinä voi haavoittua, menettää arvokkuutensa ja joutua ulkopuoliseksi.

Turklen (2015) mukaan tutkimukset osoittavat, että

oman haavoittuvuuden hyväksyminen on ratkaisevaa onnellisuudessa, luovuudessa ja tuottavuudessa. Kuitenkin elämä sosiaalisessa mediassa rohkaisee meitä näyttäytymään haavoittumattomina tai niin vähän haavoittuvaisina kuin mahdollista.

Hämeen Sanomien haastattelussa (2.4.2017)Himanen pohtii kehityksen suurta päämäärää, arvokkaan ihmiselämän näkymää. ”Joka paikassa ihmisellä on tarve tuntea, että hänen arvokkuutensa tunnustetaan nimenomaan ihmisenä. Se on ihan ydinasia. Kyse on siitä, miten me kohtelemme toisiamme ja annammeko toiselle saman arvon kuin itsellemme. Arvo ja arvokkuus liittyvät vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisiin periaatteisiin. Nykyisestä keskustelukulttuurista voi vetää johtopäätöksen, tarvitsemme… lisää arvokkuutta.”

Kestätkö Sinä aitoa dialogia? Se kun on yllätyksiä täynnä. Saatat sanoa, että juuri sellaista keskustelua haluat. Mutta yllätykset ovat kokemuksina myös haavoittavia. Joudut hyväksymään esiin tulevat ajattelusi puutteet ja aukkokohdat. Et olekaan niin hyvä ja täydellinen kuin mielessäsi uskottelet. Se huojuttaa oman arvon tuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Jos yhteisössä suhtaudutaan kaikkiin ihmisiin dialogisesti (päinvastoin kuin monologisessa keskinäiseen kilpailuun ja vertailuun perustuvassa kulttuurissa), silloin pystytään olemaan epätäydellisiä, haavoittuvia ja kuitenkin arvokkaita.

HS 8.4.2017 kertoi ulkomailla opiskelleesta ja työskennelleestä nuoresta, astrofyysikko Sissi Enestamista. Hän kiteyttää tärkeimmän oivalluksensa elämästä seuraavasti:

”Ei ole hyväksyttävää vain todeta olleensa väärässä, vaan on tärkeää aktiivisesti ja avoimella mielellä etsiä virheitä omasta ajattelustaan ja toimintatavoistaan. Joka kerta kun myöntää olleensa väärässä tai toimineensa väärin, saa mahdollisuuden oppia uutta tai kasvaa paremmaksi ihmiseksi.”

Voiko sen paremmin sanoa, dialogiin kuuluvan arvokkaana kehitteillä olemisen.

Opettaja tai johtaja: millainen ”täydellisten” yhteisö Sinun luokkasi tai työpaikkasi on? Mikä vapauttaisi pelokkaat ja stressaavat täydelliset iloisiksi, aikaansaaviksi, itseään ja toisiaan arvostaviksi epätäydellisiksi?

Puhuminen on kultaa

Hei, hyvä kannattaa sanallistaa!

Kirjoitan tämän blogin erityisesti kouluissa työskenteleville pohdittavaksi. Oletko valmis kohtaamaan ihmiset aina puhtaalta pöydältä? Lähestytkö ihmisiä enemmän kuin välttelet heitä? Kerrotko pelkillä ilmeillä ja eleillä, että tulet vastaan ja voit sanoa muutaman sanan? Jos näin tekisit, mitä hyvää siitä seuraisi?

Dialogissa puhutaan asioita auki. Siinä sanallistetaan ajatuksia, tunteita ja tekemisiä - lyhyesti, selkeästi ja kunnioittavaan sävyyn suoraan. Ihmisiä tullaan avoimesti vastaan ja kohdataan konstailematta. Dialogissa puhuminen on kultaa, päinvastoin kuin monologissa. Kun kulttuurissamme puhutaan avoimuudesta, sillä tarkoitetaan usein ’suut puhtaaksi -tyylistä’ tosiasioiden laukomista. Avoimuus koskee myös positiivista nähtyä ja koettua.

Ylimalkaiset toteamukset ’ihan hyvä siitä tuli’, ’käyttäydyit kyllä sopivalla tavalla’, ’olihan siinä yritystä’ tai ’se oli hienosti tehty’ ovat esimerkkejä tavallisesta kannustuspuheesta, jossa kiitoksen syy jää epäselväksi. Hyvää asiaa ja sen ymmärtämistä kuvailevat sanat puuttuvat, jolloin tiedon saajalle tärkeää tietoa menee ohi. Minimaaliset avautumiset nopeana kuittauksena tai heittona ovat tyypillisiä monologiselle vuorovaikutukselle.

Monologiseen kulttuuriin usein kuuluva kohtaamisen ja puhumisen välttäminen istuu meissä lujasti. Pitää muka tuntea ihminen pitkältä ajalta ennen kuin voi esimerkiksi vähän hymyillä, tai olla sen näköinen että huomaa siinä edessä oikean ihmisen, jolle voisi virkkaa muutaman sanan. Edistyksestä kertoisi, jos tapaamisessa kohtaisivat inhimilliset ihmiset, ilmeettömien ja mykkien haamuolentojen sijaan.

Välttelevää ja torjuvaa käyttäytymistään on hyödytöntä selittää temperamentillaan. Sitä kun voi koulia. Sanotaan siis ääneen, kun huomataan opiskelijan tai kollegan toiminnassa pienikin kehumista ansaitseva asia. Kaisa Vuorisen sanoja lainatakseni aletaan puhua vahvuuskielellä ja ohjataan siihen myös muita. Ne korjaamista vaativat asiat tulevat siinä ohessa sitten luonnostaan.

 HS (19.1.2017) kertoi erityisluokanopettaja Kaisa Vuorisesta, joka on myös tutkija ja luennoitsija, joka opettaa lapset kehumaan toisiaan ja raportoimaan hyvistä hetkistä vanhemmille. ”Mitä jos tekisimmekin numeron siitä, kun asiat sujuvat?” Kehumisen tavalla on väliä. Lasten vahvuudet pitää sanallistaa niin, että pienikin ymmärtää. ”Lapselle voi sanoa vaikka ’että tuo oli rohkeaa mitä sä teit’, ’näin sinussa myötätuntoa’, ’sinnikästä, että olet jaksanut harjoitella’, tai ’tässä tarvitaan lisää harkitsevaisuutta’.” Vuorinen on puhunut tällaisella vahvuuskielellä omille oppilailleen ja hän on huomannut että lapset omaksuvat kielen nopeasti. ”Viime vuonna opettamiini erityisluokan poikiin puhe tarttui tosi nopeasti. He alkoivat tunnistaa vahvuuksiaan, ja mikä parasta, he alkoivat nähdä niitä myös muissa.” Vuorinen opetti lapsille ystävällisyyttä, myötätuntoa, sinnikkyyttä ja itsesäätelytaitoja läpi vuoden. ”Kukaan ei mene aidoista kehuista piloille...” Vuorinen on vakuuttunut siitä, että tunne- ja vahvuustaitoihin satsaaminen kouluissa kannattaa.

On ehkä kiinnostavaa alkaa seurata, millaista vastaantuloa ja vahvuuskielellä puhumista itseltä heruu. Mikä saa itsen heräämään - lähestymään ja kohtaamaan ihmisiä avoimemmin? Mikä saa puhelemaan enemmän ja tulemaan ihmisiä vastaan, hyviä asioita heidän tekemisissään ääneen kertoen? Selittämättä asiaa pois repliikillä ’koska olen luonteeltani välttelevä ja sulkeutunut’? Kyseessä on enemmän taito ja osaaminen kuin persoonalliset ominaisuudet.

Vastavuoroisuutta etsimässä

”On ärsyttävää ja turhauttavaa, kun kukaan ei puhu eikä sano mitään, vaikka saimme ratkaistua ongelmaa jo selvästi parempaan suuntaan. Tuntuu, ettei tekemisellämme ole mitään merkitystä!”

Kokemus kertoo vuorovaikutuksessa tavallisesta, vastavuoroisen reagoinnin puutteesta.  Vastavuoroinen toiminta ihmisten kesken tarkoittaa pieniä tekoja niin sanotun kultaisen säännön mukaisesti: "Sitä mitä sinä vaadit muilta, täytyy sinun vaatia myös itseltäsi". Jos esimerkiksi odotat työ- tai opiskelukaveriltasi pientä rohkaisevaa hymyä tai kannustavia sanoja, niin tarjoa niitä tilaisuuden tullen hänelle. Seuraava pieneltä tuntuva asia on ehkä syvemmän pohdinnan arvoinen. Sherry Turklen (2015) mukaan katsekontakti on tehokkain tie yhteyden luomiseen ihmisten välillä. ”Katso minua kun puhut minulle!” Katseen avulla on mahdollista löytää ”silmien takana katseleva ihminen”.

Kehossa asti tuntuva kuunteleminen (olemalla täysin läsnä) ja silmiin katsominen, toisen kertomasta jatkaminen, kiittäminen ja kevyt kosketus ovat esimerkkejä aidosta vastavuoroisesta toiminnasta. Vastavuoroisuus, ilman ketunhäntää kainalossa, edellyttää itsetutkiskelua. Silloin ”juuri noinhan teen koko ajan” -kuittaus voi paljastua hätäiseksi puolustukseksi. Huomaat, ettet ole välttämättä tunnistanut omaa kalseaa ja ”välin pitävää” kehon kieltäsi ja suhtautumistasi.

Kuinka tavallinen seuraava esimerkkitilanne on:

-          ”Vihdoinkin sain tämän taulukon valmiiksi, piti miettiä oikein kunnolla. Mutta nyt saadaan olla hetki rauhassa. Eikö olekin hieno?” (odottaa eläytymistä ja kannustusta)

-          ”Kato, olen viilannut tätä kohtaa esityksessämme jo kohta pari päivää. Hyvä jos saadaan juttu tehtyä perjantaihin mennessä. Tässä on vielä paljon työtä.” (ohittaa toisen ja alkaa puhua omasta osuudestaan paljon tärkeämpänä)

-          ”Niinpä.”

-          ”Joo.”  

Siihenhän se, vastavuoroisuuden puutteeseen, sammui koko keskustelu. Oman empatiatarpeensa ymmärtää, mutta kun tulee vuoro reagoida kaverin suuntaan, hänelle ei irtoa oikein mitään annettavaa.

Esimerkki koulun pihalta

HS kertoi viime syksynä kotkalaisen abin, Liisi Laitilan, puuttumisesta koulukiusaamiseen, kun kaksi poikaa tappeli koulun pihalla. Laitila vietti hyppytuntia koulun tiloissa, kun ohi kulkenut poika huikkasi hänelle, että pihalla tapellaan. Laitila katsoi ikkunasta, säntäsi ulos ja alkoi huutaa heti, kun sai oven auki. ”Kun menin mukaan tilanteeseen, kovasta äänestäni oli hyötyä ja tappelijat keskeyttivät. Yritin parhaani mukaan estää tilannetta menemästä pahemmaksi.” Sitä seurasi 30 luokkakaveria, mutta kukaan ei mennyt kertomaan opettajalle. Hän kertoi olleensa järkyttynyt, ajatelleensa vain, että tämä ei käy.

Liisi Laitila on sitä mieltä, että kouluun tarvitaan lisää ryhmähenkeä. Hän uskoo, että se on avain koulukiusaamisen loppumiseen. ”Yhteishenki on kaiken pohja. Jos se ei ole kunnossa, tulee tappeluita ja kiusaamista. Jos se on kunnossa, kaverit auttavat toisiaan, puhaltavat yhteen hiileen ja pitävät yhtä.”

Sokea alue itselle näkyväksi

Ilo ja innostus koulu- ja työyhteisössä kumpuavat pienistä vastavuoroisista teoista. Kouluissa lapsille ja nuorille tai työyhteisössä työntekijöille kannattaa antaa seuraava tehtävä ratkaistavaksi pienryhmissä:

Miten meidän koulun, luokan tai työyhteisön saisi toimimaan vastavuoroisesti?

Oppilaat, opiskelijat tai työntekijät palaavat löydettyihin ratkaisuihin säännöllisin välein, jotta vastavuoroinen käyttäytyminen muuttuu automaattiseksi. Muutoin vastavuoroisuus jää sanahelinäksi vailla konkreettisia käytännön tekoja. Näin oppii katsomaan itseään ikään kuin monitorista. Kuka siellä oikein touhuaa - tyyppi, joka suhtautuu vastavuoroisesti kaikkiin vai tyyppi, jolla on korkeintaan omat suosikkinsa?

Määrätietoisin askelin

Dialogisesta asenteesta kertova vastavuoroisuus kuuluu dialogiseen oppimis- ja työkulttuuriin, jossa reagoidaan kaikkien osallistujien tekemisiin. Innostava vire näkyy ja kuuluu puheissa ja teoissa.  Kannustetaan, mutta ei liioitella. Nähdään tilanteittain, mikä ilahduttaa ja rohkaisee. Vertaileva, lannistava kilpailu ja pelko unohtuvat. Miksi tällaiseen oppimis- ja työkulttuuriin ei kuljeta määrätietoisemmin?

Samalla viivalla kannustusyhteisössä

             

Tiedätkö, mikä kaataa usein

keskustelun ja yhdessä tekemisen

ja mikä johtaa syrjimiseen ja

kiusaamiseen yhteisössä? 

                   

Yksilösuorituksia korostavan kulttuurin lannistava retoriikka

Tasavertaisuus on tyypillistä dialogiselle keskustelulle. Kerran eräässä tilaisuudessa osallistuja reagoi tuohon olettamukseen voimakkaasti. Hän jysäytti nyrkin pöytään ja tuuskahti: ” ”Eivät ihmiset ole samanarvoisia, niin ei vaan ole.” Reaktio oli voimakas ja yllättävä. Ymmärsin asian niin, ettei samanlainen ihmisarvo ollut puhujalle minkäänlainen arvo sinänsä. Asiaa myöhemmin miettiessäni tulin ajatelleeksi, että tasavertaisuuteen liitetään usein esimerkiksi samanlainen osaaminen, taitoisuus, ominaisuudet ja status. Tasavertaisuutta niin ajateltaessa eivät ihmiset tietenkään ole samanlaisia.

Tasavertaisuus ja samanlainen ihmisarvo ovat riippumattomia arvostuksista, osaamisista tai mielipiteistä. Ihmisarvo on ihmisyyteen kuuluva asia; ihminen ansaitsee ihmisarvoa kunnioittavan ihmisystävällisen suhtautumisen. Sormi pystyssä opetus, ”sinun pitää ansaita se, että sinua arvostetaan”, on yksilösuorituksia korostavan tylyn kulttuurin lannistavaa ja tappavaa retoriikkaa. Kokemukset ryhmän ulkopuolelle joutumisesta, kiusaamisesta ja syrjimisestä, koulussa tai työssä, ovat monelle tuttuja.

Eriarvoisuuden merkkejä

Tasavertaisuuden kokemus on tunne. On mahdotonta kuorruttaa itsensä keinotekoisella ihmisystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, koska ne häipyvät usein pienistäkin erimielisyyksistä. Eriarvoisuus näytetään toiselle tietoisesti tai tiedostamatta. Yläpuolelle asettuessa hymy hyytyy jäätävään, ilmeettömään tai ylimieliseen katseeseen. Eriarvoisuuden tunne osoitetaan puhumattomuutena, eristämisenä, mustamaalaamisena, huomiotta jättämisenä tai jopa fyysisenä hyökkäyksenä. Alapuolelle asettuminen näytetään esimerkiksi niin, että yhtä mieltä huokuvat lauseet, alas painettu katse ja miellyttämiseen jäykistyneet suupielet tukevat toisiaan samalla kun koko keho kumartaa.

Eriarvoisena itsensä kokeva asettautuu joko toisen yläpuolelle tai alapuolelle keskustelussa – ei siis samalle viivalle - tunnistamatta sitä lainkaan omassa käyttäytymisessään.  Oivallettuaan eriarvoisuuden harhan ihminen tajuaa, että hän on kaikesta osaamisestaan tai keskeneräisyydestään huolimatta ihmisenä yhtä arvokas kuin muut.

Eriarvoisuuden tunne johtaa kilpailuun paremmuudesta. Tämä sopii hyvin yltiöindividualistiselle ajalle. Keinoja kaihtamatta täytyy osoittaa olevansa jotain enemmän ja parempaa. Keskustelu on väsyttävää kamppailua ykköspalkinnosta. Empatia ja myötätunto kärsivät.

Eroon kiusaamisesta ja syrjimisestä

Dialogisessa yhteisössä erilaisuus ja erilaiset näkökulmat ovat itsestään selviä. Niitä ei pelätä, koska tunne samanlaisesta ihmisarvosta kannattelee jokaista ja koska eri mieltä oleminen ei uhkaa kenenkään arvokkuutta ja kuulumista joukkoon. Dialogisen yhteisön rakentaminen aloitetaan symmetrisestä ja tasavertaisesta keskustelusta. Sovitusti jokainen harjoittelee tietoisesti samalle viivalle asettumista toisen kanssa ja kuuntelee erilaisia mielipiteitä, tunnekokemuksia sekä tapoja toimia. Näin jokainen uskaltaa vähitellen osallistua ja kertoa omia tarinoitaan, ymmärryksiään ja tekemisiään. Keskustelu on elävää ja yllättävät assosiaatiot riemastuttavat tai innostavat lisäpohdintoihin.

Kannustusyhteisöksi

Ben Furman kirjoittaa mielipidesivulla (HS 25.11.2016) Britanniassa kehitetystä, erittäin tehokkaaksi osoittautuneesta kannustusryhmämenetelmästä. Siinä ”onnettomaksi itsensä tuntevalle lapselle rakennetaan kannustusryhmä, joka saa tehtäväksi pitää huolta siitä että kyseinen lapsi alkaa viihtyä koulussa”. Ajattelen, että oppilaita, opiskelijoita tai työntekijöitä kannattaa ohjata rakentamaan kannustusyhteisöä. Miten sen voisi aloittaa? Eräs mahdollisuus on antaa heille kysymys ratkaistavaksi:

Miten tästä luokasta, koulusta tai työpaikasta tehdään jokaista kunnioittava ja ihmisystävällinen yhteisö? Ongelmanratkaisulle pienryhmissä annetaan aikaa. Vastaukset työstetään yhdessä ja niistä laaditaan kehittämistavoitteet harjoiteltavaksi yhdessä. Eriarvoinen suhtautuminen on tämän jälkeenkin vielä herkässä, jolloin aina palataan keskustellen yhdessä löydettyihin ratkaisuihin.

Olen huomannut, että ”Spontaani osallistuminen” -menetelmä (http://www3.hamk.fi/dialogi/diale/menetelmat/) on erinomainen alkuharjoitus symmetrisen ja tasavertaisen yhteisön rakentamisessa.  Oman nimen ja sen herättämien assosiaatioiden kertominen pienryhmässä vapauttaa ja herättää hetkessä ryhmän kuin ryhmän kuuntelemaan ja eläytymään kavereiden tarinoihin.

Symmetristä puhelua

Pystyäksemme empatiaan, kasvamaan ihmisinä, kyetäksemme rakastamaan ja tulemaan rakastetuiksi, ymmärtääksemme täysin maailmaa ympärillämme ja ottaaksemme siitä vastuuta meidän täytyy olla mukana keskustelussa (conversation). Kaikkialla kuitenkin   paetaan sitä. Puhelin on kaiken keskiössä samoin kuin tietokoneen ruutu. Kuitenkin esimerkiksi työpaikalla nimenomaan keskustelu vesipisteen luona on se, joka parantaa tuottavuutta. (Sherry Turkle 2015)

Dialogisessa keskustelussa (yhdessä työskenneltäessä) jokainen on läsnä ja osallistuu symmetrisesti.  Silloin annat ja otat vuoroja tasaiseen tahtiin. Siis puhut ja kuuntelet suurin piirtein yhtä paljon.

Petri Hakkarainen kirjoittaa HS kolumnissaan (25.10.2016) mainiosti: ”Vuoropuhelu päätyy liian usein olemaan vuoropuhelua sanan väärässä merkityksessä: puheluja vuoroissa. Peräkkäin esitetyistä monologeista syntyy harvoin mitään rakentavaa, päälle huutamisesta puhumattakaan.” Sen sijaan symmetria kannustaa ja rohkaisee osallistumaan. Se lisää luottamusta itseen ja toisiin, mikä tuottaa myös paljon iloa.

”Symmetrisessä dialogissa herään eloon, olen olemassa, tunnen itseni arvokkaaksi ja tunnen kuuluvani joukkoon. Epäsymmetrisessä keskustelussa taas väsähdän, turhaudun, olen pelokas ja haluaisin paeta.”

Olen huomannut, kuinka ihmiset innostuvat, tekevät kovasti töitä ja ylittävät itsensä kannustavassa ja välittävässä vuorovaikutuksessa. On palkitsevaa päästä käyttämään vahvuuksiaan ja toisaalta saada muilta apua. Näin tehden tulokset usein yllättävät ja häikäisevät. Kouluissa ja työpaikoilla olisi mielestäni vihdoinkin aika herätä dialogiosaamisen kehittämiseen.

Symmetriaa harjoitellaan

Symmetrisen keskustelun taitoon ei ole oikotietä, siihen harjaannutaan. Tiedät, että harjoittelu viittaa taitoon, jota pitää hioa. Ohjaa itseäsi symmetriaan. Ota keskustelussa vuoro itsellesi ja anna se noin parin virkkeen jälkeen (kyllä, tarkoitan tätä!) tietoisesti pois. Näin on hyvä ”säätää” osallistumisia, omia ja myös kavereiden. Ota kaveri mukaan ja esimerkiksi kysy häneltä, mitä mieltä hän on. Jos keskustelijat ovat sopineet symmetrian opettelusta, silloin voi puheliaalle sanoa ”nyt on jonkun muun vuoro jatkaa” tai ”muistatko, on hyvä kuunnella jokaista”.

Symmetriaharjoituksissa keskusteluun alkaa tulla muitakin dialogin piirteitä. Keskustelu jatkuu ja siinä pysytään aiheessa, irrallisten monologien sijaan. Puheliaammat jarruttelevat ja hitaammin lämpiävät virittäytyvät nopeammin mukaan.

Dialogista yhteisöä rakennetaan osallistavan tekemisen avulla niin, että samalla harjoitellaan symmetriaa. Taitoa opetellaan toistuvasti aina automaatioksi asti. Symmetrian opetteluun käytetty aika maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Koulu- tai työkulttuuri perustuu usein kilpailuun ja pelkoon, jolloin yhteisössä viihtyminen kärsii. Symmetria ei kuulu yhteen kilpailun ja pelon kanssa, toisin kuin pako keskustelusta. Minkä asian oivallusta symmetrisesti osallistuminen ennen kaikkea vaatii?

A pearl among competencies

In your opinion, does the conversation offer matters, what you have always missed in interaction? Try to remember the lively, fresh and creative learning and collaborative situations. How often have you participated in that kind of working together?

Digitalisation has changed our interaction and communication. Sherry Turkle (Professor at MIT) has been studying digital culture and communication for more than thirty years. We communicate all the time, but we have sacrificed conversation for mere connection. (Turkle 2015) Digital devices for learning, teaching and collaboration are continuously being developed better and better. However, the digitalisation should not minimize the possibility of learning and working together, face-to-face. Turkle writes in her book:

“Face-to-face conversation is the most human – and humanizing – thing we do. Fully present to one another, we learn to listen. It’s where we develop the capacity for empathy.” According to Turkle our passion to technology has led “to a crisis of empathy that has diminished us at home, at work and in public life.” She says that the remedy, most simply, is “a talking cure”. And I liked to add, not just any kind of talk.

People see quite often face-to-face or digital conversation so superficial that it’s no use to talk at all. They prefer to be quiet. I think it’s time to start practicing, without presumptions, exceptional conversation, dialogue, at schools and in work places. The impact on learning and collaboration could be dramatic. The reward would be tempting and great: you would learn better, collaboration would be easier and more fruitful in shorter time than usually. The target is high, but can be reached. What is it like, and how do people communicate in the new way of conversation?

Turkle (2015) emphasizes that conversation is “a cornerstone for empathy as well as for democracy; it sustains the best in education and in business it is good for the bottom line”. Empathy and equality should definitely be the guiding stars which we need to follow. How can we learn this conversation?

(My plan in the future is to write the blog texts mainly in Finnish but also in English.)