Olen tässä pohdiskellut, miksi dialogiosaamisen kehittämisestä ei olla yleisesti innostuneempia. Työelämässä kyllä korostetaan yhdessä ajattelemista ja tekemistä. Taitoa siihen pidetään usein itsestään selvyytenä. Taitoa ei ole kuitenkaan voinut automaattisesti oppia paljolti monologisia piirteitä omaavissa oppimis- ja työkulttuureissamme.
Silmiini osui yllättävästi otsikoitu artikkeli (HÄSA 6.1.2018) "Tärkeintä on halu ymmärtää ihmistä". Näin kertoo nobelisti Bengt Holmström ja sanoo olleensa "aina äärettömän kiinnostunut ihmisten ajatuksista". Kommentti on poikkeuksellinen ja sellaisena valtavan virkistävä näkökulma yksilökorosteisessa ajattelussamme ja ajassamme.
Halu ymmärtää toisen ajattelua tarkoittaa pysähtymistä. Kuinka tavoittaa minäkeskeinen mukanaolonsa keskusteluissa? Kuinka sulkea oma päänsisäinen kohina ja siirtää mielenkiinto toisiin ihmisiin? Oman ajatteluni tunnen, miksi jäisin siihen? Kuinka teen yhdessä työskenneltäessä mieleeni tilaa kaikkien ajattelulle? Onnistunko harppaamaan toiminnassani ylemmälle kehitysportaalle, jos suostun tai nöyrryn tietoisesti seuraamaan ja korjaamaan mukanaoloni dialogisuutta yhteistyötilanteissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti