Epätäydellisenä mutta arvokkaana

                                                                           

           Tämäkö on se ratkaisu?

Viime kerralla kirjoitin hyvän sanoittamisesta. Oletkohan kokeillut sitä tietoisesti ja jaksanut pitää harjoittelua yllä? Nimittäin jos koulu- tai työyhteisössäsi sanoitetaan hyvää, se luo turvallista perustaa ihmisten epätäydellisyyden kokemiselle. Haavoittuminen ei tunnu silloin niin tyrmäävältä.

Välttelet ehkä keskustelussa ja yhteistyössä vaaroja. Ennakoit karikoita ja pysyttelet mukavuusalueellasi näennäisesti ehjänä ja haavoittumattomana. Säilytät oman arvon ja arvokkuutesi. Jos sen sijaan annat itsellesi luvan osallistua ja puhua vapaasti, hyväksyt mahdollisen haavoittumisen.

Monologisessa kulttuurissa pienikin spontaani ajattelunsa paljastaminen, koulussa tai työryhmässä, on monesti rohkeaa, koska siinä voi haavoittua, menettää arvokkuutensa ja joutua ulkopuoliseksi.

Turklen (2015) mukaan tutkimukset osoittavat, että

oman haavoittuvuuden hyväksyminen on ratkaisevaa onnellisuudessa, luovuudessa ja tuottavuudessa. Kuitenkin elämä sosiaalisessa mediassa rohkaisee meitä näyttäytymään haavoittumattomina tai niin vähän haavoittuvaisina kuin mahdollista.

Hämeen Sanomien haastattelussa (2.4.2017)Himanen pohtii kehityksen suurta päämäärää, arvokkaan ihmiselämän näkymää. ”Joka paikassa ihmisellä on tarve tuntea, että hänen arvokkuutensa tunnustetaan nimenomaan ihmisenä. Se on ihan ydinasia. Kyse on siitä, miten me kohtelemme toisiamme ja annammeko toiselle saman arvon kuin itsellemme. Arvo ja arvokkuus liittyvät vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisiin periaatteisiin. Nykyisestä keskustelukulttuurista voi vetää johtopäätöksen, tarvitsemme… lisää arvokkuutta.”

Kestätkö Sinä aitoa dialogia? Se kun on yllätyksiä täynnä. Saatat sanoa, että juuri sellaista keskustelua haluat. Mutta yllätykset ovat kokemuksina myös haavoittavia. Joudut hyväksymään esiin tulevat ajattelusi puutteet ja aukkokohdat. Et olekaan niin hyvä ja täydellinen kuin mielessäsi uskottelet. Se huojuttaa oman arvon tuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Jos yhteisössä suhtaudutaan kaikkiin ihmisiin dialogisesti (päinvastoin kuin monologisessa keskinäiseen kilpailuun ja vertailuun perustuvassa kulttuurissa), silloin pystytään olemaan epätäydellisiä, haavoittuvia ja kuitenkin arvokkaita.

HS 8.4.2017 kertoi ulkomailla opiskelleesta ja työskennelleestä nuoresta, astrofyysikko Sissi Enestamista. Hän kiteyttää tärkeimmän oivalluksensa elämästä seuraavasti:

”Ei ole hyväksyttävää vain todeta olleensa väärässä, vaan on tärkeää aktiivisesti ja avoimella mielellä etsiä virheitä omasta ajattelustaan ja toimintatavoistaan. Joka kerta kun myöntää olleensa väärässä tai toimineensa väärin, saa mahdollisuuden oppia uutta tai kasvaa paremmaksi ihmiseksi.”

Voiko sen paremmin sanoa, dialogiin kuuluvan arvokkaana kehitteillä olemisen.

Opettaja tai johtaja: millainen ”täydellisten” yhteisö Sinun luokkasi tai työpaikkasi on? Mikä vapauttaisi pelokkaat ja stressaavat täydelliset iloisiksi, aikaansaaviksi, itseään ja toisiaan arvostaviksi epätäydellisiksi?

Puhuminen on kultaa

Hei, hyvä kannattaa sanallistaa!

Kirjoitan tämän blogin erityisesti kouluissa työskenteleville pohdittavaksi. Oletko valmis kohtaamaan ihmiset aina puhtaalta pöydältä? Lähestytkö ihmisiä enemmän kuin välttelet heitä? Kerrotko pelkillä ilmeillä ja eleillä, että tulet vastaan ja voit sanoa muutaman sanan? Jos näin tekisit, mitä hyvää siitä seuraisi?

Dialogissa puhutaan asioita auki. Siinä sanallistetaan ajatuksia, tunteita ja tekemisiä - lyhyesti, selkeästi ja kunnioittavaan sävyyn suoraan. Ihmisiä tullaan avoimesti vastaan ja kohdataan konstailematta. Dialogissa puhuminen on kultaa, päinvastoin kuin monologissa. Kun kulttuurissamme puhutaan avoimuudesta, sillä tarkoitetaan usein ’suut puhtaaksi -tyylistä’ tosiasioiden laukomista. Avoimuus koskee myös positiivista nähtyä ja koettua.

Ylimalkaiset toteamukset ’ihan hyvä siitä tuli’, ’käyttäydyit kyllä sopivalla tavalla’, ’olihan siinä yritystä’ tai ’se oli hienosti tehty’ ovat esimerkkejä tavallisesta kannustuspuheesta, jossa kiitoksen syy jää epäselväksi. Hyvää asiaa ja sen ymmärtämistä kuvailevat sanat puuttuvat, jolloin tiedon saajalle tärkeää tietoa menee ohi. Minimaaliset avautumiset nopeana kuittauksena tai heittona ovat tyypillisiä monologiselle vuorovaikutukselle.

Monologiseen kulttuuriin usein kuuluva kohtaamisen ja puhumisen välttäminen istuu meissä lujasti. Pitää muka tuntea ihminen pitkältä ajalta ennen kuin voi esimerkiksi vähän hymyillä, tai olla sen näköinen että huomaa siinä edessä oikean ihmisen, jolle voisi virkkaa muutaman sanan. Edistyksestä kertoisi, jos tapaamisessa kohtaisivat inhimilliset ihmiset, ilmeettömien ja mykkien haamuolentojen sijaan.

Välttelevää ja torjuvaa käyttäytymistään on hyödytöntä selittää temperamentillaan. Sitä kun voi koulia. Sanotaan siis ääneen, kun huomataan opiskelijan tai kollegan toiminnassa pienikin kehumista ansaitseva asia. Kaisa Vuorisen sanoja lainatakseni aletaan puhua vahvuuskielellä ja ohjataan siihen myös muita. Ne korjaamista vaativat asiat tulevat siinä ohessa sitten luonnostaan.

 HS (19.1.2017) kertoi erityisluokanopettaja Kaisa Vuorisesta, joka on myös tutkija ja luennoitsija, joka opettaa lapset kehumaan toisiaan ja raportoimaan hyvistä hetkistä vanhemmille. ”Mitä jos tekisimmekin numeron siitä, kun asiat sujuvat?” Kehumisen tavalla on väliä. Lasten vahvuudet pitää sanallistaa niin, että pienikin ymmärtää. ”Lapselle voi sanoa vaikka ’että tuo oli rohkeaa mitä sä teit’, ’näin sinussa myötätuntoa’, ’sinnikästä, että olet jaksanut harjoitella’, tai ’tässä tarvitaan lisää harkitsevaisuutta’.” Vuorinen on puhunut tällaisella vahvuuskielellä omille oppilailleen ja hän on huomannut että lapset omaksuvat kielen nopeasti. ”Viime vuonna opettamiini erityisluokan poikiin puhe tarttui tosi nopeasti. He alkoivat tunnistaa vahvuuksiaan, ja mikä parasta, he alkoivat nähdä niitä myös muissa.” Vuorinen opetti lapsille ystävällisyyttä, myötätuntoa, sinnikkyyttä ja itsesäätelytaitoja läpi vuoden. ”Kukaan ei mene aidoista kehuista piloille...” Vuorinen on vakuuttunut siitä, että tunne- ja vahvuustaitoihin satsaaminen kouluissa kannattaa.

On ehkä kiinnostavaa alkaa seurata, millaista vastaantuloa ja vahvuuskielellä puhumista itseltä heruu. Mikä saa itsen heräämään - lähestymään ja kohtaamaan ihmisiä avoimemmin? Mikä saa puhelemaan enemmän ja tulemaan ihmisiä vastaan, hyviä asioita heidän tekemisissään ääneen kertoen? Selittämättä asiaa pois repliikillä ’koska olen luonteeltani välttelevä ja sulkeutunut’? Kyseessä on enemmän taito ja osaaminen kuin persoonalliset ominaisuudet.

Vastavuoroisuutta etsimässä

”On ärsyttävää ja turhauttavaa, kun kukaan ei puhu eikä sano mitään, vaikka saimme ratkaistua ongelmaa jo selvästi parempaan suuntaan. Tuntuu, ettei tekemisellämme ole mitään merkitystä!”

Kokemus kertoo vuorovaikutuksessa tavallisesta, vastavuoroisen reagoinnin puutteesta.  Vastavuoroinen toiminta ihmisten kesken tarkoittaa pieniä tekoja niin sanotun kultaisen säännön mukaisesti: "Sitä mitä sinä vaadit muilta, täytyy sinun vaatia myös itseltäsi". Jos esimerkiksi odotat työ- tai opiskelukaveriltasi pientä rohkaisevaa hymyä tai kannustavia sanoja, niin tarjoa niitä tilaisuuden tullen hänelle. Seuraava pieneltä tuntuva asia on ehkä syvemmän pohdinnan arvoinen. Sherry Turklen (2015) mukaan katsekontakti on tehokkain tie yhteyden luomiseen ihmisten välillä. ”Katso minua kun puhut minulle!” Katseen avulla on mahdollista löytää ”silmien takana katseleva ihminen”.

Kehossa asti tuntuva kuunteleminen (olemalla täysin läsnä) ja silmiin katsominen, toisen kertomasta jatkaminen, kiittäminen ja kevyt kosketus ovat esimerkkejä aidosta vastavuoroisesta toiminnasta. Vastavuoroisuus, ilman ketunhäntää kainalossa, edellyttää itsetutkiskelua. Silloin ”juuri noinhan teen koko ajan” -kuittaus voi paljastua hätäiseksi puolustukseksi. Huomaat, ettet ole välttämättä tunnistanut omaa kalseaa ja ”välin pitävää” kehon kieltäsi ja suhtautumistasi.

Kuinka tavallinen seuraava esimerkkitilanne on:

-          ”Vihdoinkin sain tämän taulukon valmiiksi, piti miettiä oikein kunnolla. Mutta nyt saadaan olla hetki rauhassa. Eikö olekin hieno?” (odottaa eläytymistä ja kannustusta)

-          ”Kato, olen viilannut tätä kohtaa esityksessämme jo kohta pari päivää. Hyvä jos saadaan juttu tehtyä perjantaihin mennessä. Tässä on vielä paljon työtä.” (ohittaa toisen ja alkaa puhua omasta osuudestaan paljon tärkeämpänä)

-          ”Niinpä.”

-          ”Joo.”  

Siihenhän se, vastavuoroisuuden puutteeseen, sammui koko keskustelu. Oman empatiatarpeensa ymmärtää, mutta kun tulee vuoro reagoida kaverin suuntaan, hänelle ei irtoa oikein mitään annettavaa.

Esimerkki koulun pihalta

HS kertoi viime syksynä kotkalaisen abin, Liisi Laitilan, puuttumisesta koulukiusaamiseen, kun kaksi poikaa tappeli koulun pihalla. Laitila vietti hyppytuntia koulun tiloissa, kun ohi kulkenut poika huikkasi hänelle, että pihalla tapellaan. Laitila katsoi ikkunasta, säntäsi ulos ja alkoi huutaa heti, kun sai oven auki. ”Kun menin mukaan tilanteeseen, kovasta äänestäni oli hyötyä ja tappelijat keskeyttivät. Yritin parhaani mukaan estää tilannetta menemästä pahemmaksi.” Sitä seurasi 30 luokkakaveria, mutta kukaan ei mennyt kertomaan opettajalle. Hän kertoi olleensa järkyttynyt, ajatelleensa vain, että tämä ei käy.

Liisi Laitila on sitä mieltä, että kouluun tarvitaan lisää ryhmähenkeä. Hän uskoo, että se on avain koulukiusaamisen loppumiseen. ”Yhteishenki on kaiken pohja. Jos se ei ole kunnossa, tulee tappeluita ja kiusaamista. Jos se on kunnossa, kaverit auttavat toisiaan, puhaltavat yhteen hiileen ja pitävät yhtä.”

Sokea alue itselle näkyväksi

Ilo ja innostus koulu- ja työyhteisössä kumpuavat pienistä vastavuoroisista teoista. Kouluissa lapsille ja nuorille tai työyhteisössä työntekijöille kannattaa antaa seuraava tehtävä ratkaistavaksi pienryhmissä:

Miten meidän koulun, luokan tai työyhteisön saisi toimimaan vastavuoroisesti?

Oppilaat, opiskelijat tai työntekijät palaavat löydettyihin ratkaisuihin säännöllisin välein, jotta vastavuoroinen käyttäytyminen muuttuu automaattiseksi. Muutoin vastavuoroisuus jää sanahelinäksi vailla konkreettisia käytännön tekoja. Näin oppii katsomaan itseään ikään kuin monitorista. Kuka siellä oikein touhuaa - tyyppi, joka suhtautuu vastavuoroisesti kaikkiin vai tyyppi, jolla on korkeintaan omat suosikkinsa?

Määrätietoisin askelin

Dialogisesta asenteesta kertova vastavuoroisuus kuuluu dialogiseen oppimis- ja työkulttuuriin, jossa reagoidaan kaikkien osallistujien tekemisiin. Innostava vire näkyy ja kuuluu puheissa ja teoissa.  Kannustetaan, mutta ei liioitella. Nähdään tilanteittain, mikä ilahduttaa ja rohkaisee. Vertaileva, lannistava kilpailu ja pelko unohtuvat. Miksi tällaiseen oppimis- ja työkulttuuriin ei kuljeta määrätietoisemmin?

Samalla viivalla kannustusyhteisössä

             

Tiedätkö, mikä kaataa usein

keskustelun ja yhdessä tekemisen

ja mikä johtaa syrjimiseen ja

kiusaamiseen yhteisössä? 

                   

Yksilösuorituksia korostavan kulttuurin lannistava retoriikka

Tasavertaisuus on tyypillistä dialogiselle keskustelulle. Kerran eräässä tilaisuudessa osallistuja reagoi tuohon olettamukseen voimakkaasti. Hän jysäytti nyrkin pöytään ja tuuskahti: ” ”Eivät ihmiset ole samanarvoisia, niin ei vaan ole.” Reaktio oli voimakas ja yllättävä. Ymmärsin asian niin, ettei samanlainen ihmisarvo ollut puhujalle minkäänlainen arvo sinänsä. Asiaa myöhemmin miettiessäni tulin ajatelleeksi, että tasavertaisuuteen liitetään usein esimerkiksi samanlainen osaaminen, taitoisuus, ominaisuudet ja status. Tasavertaisuutta niin ajateltaessa eivät ihmiset tietenkään ole samanlaisia.

Tasavertaisuus ja samanlainen ihmisarvo ovat riippumattomia arvostuksista, osaamisista tai mielipiteistä. Ihmisarvo on ihmisyyteen kuuluva asia; ihminen ansaitsee ihmisarvoa kunnioittavan ihmisystävällisen suhtautumisen. Sormi pystyssä opetus, ”sinun pitää ansaita se, että sinua arvostetaan”, on yksilösuorituksia korostavan tylyn kulttuurin lannistavaa ja tappavaa retoriikkaa. Kokemukset ryhmän ulkopuolelle joutumisesta, kiusaamisesta ja syrjimisestä, koulussa tai työssä, ovat monelle tuttuja.

Eriarvoisuuden merkkejä

Tasavertaisuuden kokemus on tunne. On mahdotonta kuorruttaa itsensä keinotekoisella ihmisystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, koska ne häipyvät usein pienistäkin erimielisyyksistä. Eriarvoisuus näytetään toiselle tietoisesti tai tiedostamatta. Yläpuolelle asettuessa hymy hyytyy jäätävään, ilmeettömään tai ylimieliseen katseeseen. Eriarvoisuuden tunne osoitetaan puhumattomuutena, eristämisenä, mustamaalaamisena, huomiotta jättämisenä tai jopa fyysisenä hyökkäyksenä. Alapuolelle asettuminen näytetään esimerkiksi niin, että yhtä mieltä huokuvat lauseet, alas painettu katse ja miellyttämiseen jäykistyneet suupielet tukevat toisiaan samalla kun koko keho kumartaa.

Eriarvoisena itsensä kokeva asettautuu joko toisen yläpuolelle tai alapuolelle keskustelussa – ei siis samalle viivalle - tunnistamatta sitä lainkaan omassa käyttäytymisessään.  Oivallettuaan eriarvoisuuden harhan ihminen tajuaa, että hän on kaikesta osaamisestaan tai keskeneräisyydestään huolimatta ihmisenä yhtä arvokas kuin muut.

Eriarvoisuuden tunne johtaa kilpailuun paremmuudesta. Tämä sopii hyvin yltiöindividualistiselle ajalle. Keinoja kaihtamatta täytyy osoittaa olevansa jotain enemmän ja parempaa. Keskustelu on väsyttävää kamppailua ykköspalkinnosta. Empatia ja myötätunto kärsivät.

Eroon kiusaamisesta ja syrjimisestä

Dialogisessa yhteisössä erilaisuus ja erilaiset näkökulmat ovat itsestään selviä. Niitä ei pelätä, koska tunne samanlaisesta ihmisarvosta kannattelee jokaista ja koska eri mieltä oleminen ei uhkaa kenenkään arvokkuutta ja kuulumista joukkoon. Dialogisen yhteisön rakentaminen aloitetaan symmetrisestä ja tasavertaisesta keskustelusta. Sovitusti jokainen harjoittelee tietoisesti samalle viivalle asettumista toisen kanssa ja kuuntelee erilaisia mielipiteitä, tunnekokemuksia sekä tapoja toimia. Näin jokainen uskaltaa vähitellen osallistua ja kertoa omia tarinoitaan, ymmärryksiään ja tekemisiään. Keskustelu on elävää ja yllättävät assosiaatiot riemastuttavat tai innostavat lisäpohdintoihin.

Kannustusyhteisöksi

Ben Furman kirjoittaa mielipidesivulla (HS 25.11.2016) Britanniassa kehitetystä, erittäin tehokkaaksi osoittautuneesta kannustusryhmämenetelmästä. Siinä ”onnettomaksi itsensä tuntevalle lapselle rakennetaan kannustusryhmä, joka saa tehtäväksi pitää huolta siitä että kyseinen lapsi alkaa viihtyä koulussa”. Ajattelen, että oppilaita, opiskelijoita tai työntekijöitä kannattaa ohjata rakentamaan kannustusyhteisöä. Miten sen voisi aloittaa? Eräs mahdollisuus on antaa heille kysymys ratkaistavaksi:

Miten tästä luokasta, koulusta tai työpaikasta tehdään jokaista kunnioittava ja ihmisystävällinen yhteisö? Ongelmanratkaisulle pienryhmissä annetaan aikaa. Vastaukset työstetään yhdessä ja niistä laaditaan kehittämistavoitteet harjoiteltavaksi yhdessä. Eriarvoinen suhtautuminen on tämän jälkeenkin vielä herkässä, jolloin aina palataan keskustellen yhdessä löydettyihin ratkaisuihin.

Olen huomannut, että ”Spontaani osallistuminen” -menetelmä (http://www3.hamk.fi/dialogi/diale/menetelmat/) on erinomainen alkuharjoitus symmetrisen ja tasavertaisen yhteisön rakentamisessa.  Oman nimen ja sen herättämien assosiaatioiden kertominen pienryhmässä vapauttaa ja herättää hetkessä ryhmän kuin ryhmän kuuntelemaan ja eläytymään kavereiden tarinoihin.

Symmetristä puhelua

Pystyäksemme empatiaan, kasvamaan ihmisinä, kyetäksemme rakastamaan ja tulemaan rakastetuiksi, ymmärtääksemme täysin maailmaa ympärillämme ja ottaaksemme siitä vastuuta meidän täytyy olla mukana keskustelussa (conversation). Kaikkialla kuitenkin   paetaan sitä. Puhelin on kaiken keskiössä samoin kuin tietokoneen ruutu. Kuitenkin esimerkiksi työpaikalla nimenomaan keskustelu vesipisteen luona on se, joka parantaa tuottavuutta. (Sherry Turkle 2015)

Dialogisessa keskustelussa (yhdessä työskenneltäessä) jokainen on läsnä ja osallistuu symmetrisesti.  Silloin annat ja otat vuoroja tasaiseen tahtiin. Siis puhut ja kuuntelet suurin piirtein yhtä paljon.

Petri Hakkarainen kirjoittaa HS kolumnissaan (25.10.2016) mainiosti: ”Vuoropuhelu päätyy liian usein olemaan vuoropuhelua sanan väärässä merkityksessä: puheluja vuoroissa. Peräkkäin esitetyistä monologeista syntyy harvoin mitään rakentavaa, päälle huutamisesta puhumattakaan.” Sen sijaan symmetria kannustaa ja rohkaisee osallistumaan. Se lisää luottamusta itseen ja toisiin, mikä tuottaa myös paljon iloa.

”Symmetrisessä dialogissa herään eloon, olen olemassa, tunnen itseni arvokkaaksi ja tunnen kuuluvani joukkoon. Epäsymmetrisessä keskustelussa taas väsähdän, turhaudun, olen pelokas ja haluaisin paeta.”

Olen huomannut, kuinka ihmiset innostuvat, tekevät kovasti töitä ja ylittävät itsensä kannustavassa ja välittävässä vuorovaikutuksessa. On palkitsevaa päästä käyttämään vahvuuksiaan ja toisaalta saada muilta apua. Näin tehden tulokset usein yllättävät ja häikäisevät. Kouluissa ja työpaikoilla olisi mielestäni vihdoinkin aika herätä dialogiosaamisen kehittämiseen.

Symmetriaa harjoitellaan

Symmetrisen keskustelun taitoon ei ole oikotietä, siihen harjaannutaan. Tiedät, että harjoittelu viittaa taitoon, jota pitää hioa. Ohjaa itseäsi symmetriaan. Ota keskustelussa vuoro itsellesi ja anna se noin parin virkkeen jälkeen (kyllä, tarkoitan tätä!) tietoisesti pois. Näin on hyvä ”säätää” osallistumisia, omia ja myös kavereiden. Ota kaveri mukaan ja esimerkiksi kysy häneltä, mitä mieltä hän on. Jos keskustelijat ovat sopineet symmetrian opettelusta, silloin voi puheliaalle sanoa ”nyt on jonkun muun vuoro jatkaa” tai ”muistatko, on hyvä kuunnella jokaista”.

Symmetriaharjoituksissa keskusteluun alkaa tulla muitakin dialogin piirteitä. Keskustelu jatkuu ja siinä pysytään aiheessa, irrallisten monologien sijaan. Puheliaammat jarruttelevat ja hitaammin lämpiävät virittäytyvät nopeammin mukaan.

Dialogista yhteisöä rakennetaan osallistavan tekemisen avulla niin, että samalla harjoitellaan symmetriaa. Taitoa opetellaan toistuvasti aina automaatioksi asti. Symmetrian opetteluun käytetty aika maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Koulu- tai työkulttuuri perustuu usein kilpailuun ja pelkoon, jolloin yhteisössä viihtyminen kärsii. Symmetria ei kuulu yhteen kilpailun ja pelon kanssa, toisin kuin pako keskustelusta. Minkä asian oivallusta symmetrisesti osallistuminen ennen kaikkea vaatii?

A pearl among competencies

In your opinion, does the conversation offer matters, what you have always missed in interaction? Try to remember the lively, fresh and creative learning and collaborative situations. How often have you participated in that kind of working together?

Digitalisation has changed our interaction and communication. Sherry Turkle (Professor at MIT) has been studying digital culture and communication for more than thirty years. We communicate all the time, but we have sacrificed conversation for mere connection. (Turkle 2015) Digital devices for learning, teaching and collaboration are continuously being developed better and better. However, the digitalisation should not minimize the possibility of learning and working together, face-to-face. Turkle writes in her book:

“Face-to-face conversation is the most human – and humanizing – thing we do. Fully present to one another, we learn to listen. It’s where we develop the capacity for empathy.” According to Turkle our passion to technology has led “to a crisis of empathy that has diminished us at home, at work and in public life.” She says that the remedy, most simply, is “a talking cure”. And I liked to add, not just any kind of talk.

People see quite often face-to-face or digital conversation so superficial that it’s no use to talk at all. They prefer to be quiet. I think it’s time to start practicing, without presumptions, exceptional conversation, dialogue, at schools and in work places. The impact on learning and collaboration could be dramatic. The reward would be tempting and great: you would learn better, collaboration would be easier and more fruitful in shorter time than usually. The target is high, but can be reached. What is it like, and how do people communicate in the new way of conversation?

Turkle (2015) emphasizes that conversation is “a cornerstone for empathy as well as for democracy; it sustains the best in education and in business it is good for the bottom line”. Empathy and equality should definitely be the guiding stars which we need to follow. How can we learn this conversation?

(My plan in the future is to write the blog texts mainly in Finnish but also in English.)

Helmi osaamisien kirjossa

Meitä suomalaisia sanotaan usein tuppisuuksi kansaksi. Olemme kuitenkin monissa asioissa aikaamme edellä. Mitä oikeastaan olisimmekaan, jos vielä läsnäolevasti keskustelisimme asioista?

Vuorovaikutus toisten kanssa on loistojuttu, siinä on sitä jotain! Ihminen vain on luonnoltaan sellainen. Mutta ymmärretäänkö tätä asiaa ihan ytimiä myöten? Kouluissa opettajat, oppilaat tai opiskelijat ja työpaikoilla työntekijät etsivät keskustelun mahtavaa voimaa ja sanan mahtia oppimisessa ja yhdessä tekemisessä. Keskustelu on todellakin ainutlaatuisen arvokas helmi osaamisien kirjossa. Mitä tällainen erityinen keskustelu osaamisena sitten on? Millaista on uudenlainen ja kaiken eläväksi tekevä tapa puhella muiden kanssa?

Ihmiset kertovat usein, ettei tavallinen keskustelu kannata, koska se on pintapuolista, latteaa ja monesti ennalta-arvattuakin. Sellaisia tilanteita on parempi vältellä tai pakoilla! Nyt on mielestäni aika rohkeasti tarttua kouluissa ja työpaikoilla tilaisuuteen - poikkeuksellisen keskustelutavan harjoittelemiseen. Palkinto olisi kutkuttavan hieno: oppisi entistä paremmin, yhteistyö olisi hauskempaa ja tuloksellisempaa, vieläpä tavanomaista lyhemmässä ajassa. Tavoiterima on korkealla, mutta sen ylittäminen on mahdollista.

Niin oppimiseen, opetukseen kuin kaikenlaiseen yhdessä tekemiseen haetaan jatkuvasti uusia keinoja ja välineitä. Ajalle kuuluvan digivyörytyksen ei odottaisi kuitenkaan hautaavan kasvokkain tapahtuvaa yhdessä oppimista ja tekemistä. MIT:n professorin, digitaalisen kulttuurin ja kommunikaation tutkijan, Sherry Turklen (2015) mukaan  

 
      keskustelu kasvokkain on ”inhimillisin ja inhimilliseksi tekevin asia”
      toiminnassamme, mutta olemme ”uhranneet keskustelun pelkälle
      yhteydenpidolle”. Hän toteaa, että intohimomme teknologiaa
      kohtaan ajaa meidät pois kasvokkain keskustelusta, mutta keskustelu
      on kulmakivi empatian ja demokratian kehittymiselle.

Eläytymisen toisen näkökulmaan ja asemaan sekä toisen kohtaamisen vertaisena ei soisi mitenkään jäävän nykyistäkin alhaisemmalle kehitystasolle, vaan päinvastoin! Inhimillisen tulevaisuuden tekijöiden maassa opetellaan keskustelemaan myös kasvokkain. Ymmärrystä ja osaamista lisätään toisen näkövinkkeliin peilaamalla ja toisen lasien läpi katsomalla. Miten sellaista keskustelua pystyy oppimaan?