Vastavuoroisuutta etsimässä

”On ärsyttävää ja turhauttavaa, kun kukaan ei puhu eikä sano mitään, vaikka saimme ratkaistua ongelmaa jo selvästi parempaan suuntaan. Tuntuu, ettei tekemisellämme ole mitään merkitystä!”

Kokemus kertoo vuorovaikutuksessa tavallisesta, vastavuoroisen reagoinnin puutteesta.  Vastavuoroinen toiminta ihmisten kesken tarkoittaa pieniä tekoja niin sanotun kultaisen säännön mukaisesti: "Sitä mitä sinä vaadit muilta, täytyy sinun vaatia myös itseltäsi". Jos esimerkiksi odotat työ- tai opiskelukaveriltasi pientä rohkaisevaa hymyä tai kannustavia sanoja, niin tarjoa niitä tilaisuuden tullen hänelle. Seuraava pieneltä tuntuva asia on ehkä syvemmän pohdinnan arvoinen. Sherry Turklen (2015) mukaan katsekontakti on tehokkain tie yhteyden luomiseen ihmisten välillä. ”Katso minua kun puhut minulle!” Katseen avulla on mahdollista löytää ”silmien takana katseleva ihminen”.

Kehossa asti tuntuva kuunteleminen (olemalla täysin läsnä) ja silmiin katsominen, toisen kertomasta jatkaminen, kiittäminen ja kevyt kosketus ovat esimerkkejä aidosta vastavuoroisesta toiminnasta. Vastavuoroisuus, ilman ketunhäntää kainalossa, edellyttää itsetutkiskelua. Silloin ”juuri noinhan teen koko ajan” -kuittaus voi paljastua hätäiseksi puolustukseksi. Huomaat, ettet ole välttämättä tunnistanut omaa kalseaa ja ”välin pitävää” kehon kieltäsi ja suhtautumistasi.

Kuinka tavallinen seuraava esimerkkitilanne on:

-          ”Vihdoinkin sain tämän taulukon valmiiksi, piti miettiä oikein kunnolla. Mutta nyt saadaan olla hetki rauhassa. Eikö olekin hieno?” (odottaa eläytymistä ja kannustusta)

-          ”Kato, olen viilannut tätä kohtaa esityksessämme jo kohta pari päivää. Hyvä jos saadaan juttu tehtyä perjantaihin mennessä. Tässä on vielä paljon työtä.” (ohittaa toisen ja alkaa puhua omasta osuudestaan paljon tärkeämpänä)

-          ”Niinpä.”

-          ”Joo.”  

Siihenhän se, vastavuoroisuuden puutteeseen, sammui koko keskustelu. Oman empatiatarpeensa ymmärtää, mutta kun tulee vuoro reagoida kaverin suuntaan, hänelle ei irtoa oikein mitään annettavaa.

Esimerkki koulun pihalta

HS kertoi viime syksynä kotkalaisen abin, Liisi Laitilan, puuttumisesta koulukiusaamiseen, kun kaksi poikaa tappeli koulun pihalla. Laitila vietti hyppytuntia koulun tiloissa, kun ohi kulkenut poika huikkasi hänelle, että pihalla tapellaan. Laitila katsoi ikkunasta, säntäsi ulos ja alkoi huutaa heti, kun sai oven auki. ”Kun menin mukaan tilanteeseen, kovasta äänestäni oli hyötyä ja tappelijat keskeyttivät. Yritin parhaani mukaan estää tilannetta menemästä pahemmaksi.” Sitä seurasi 30 luokkakaveria, mutta kukaan ei mennyt kertomaan opettajalle. Hän kertoi olleensa järkyttynyt, ajatelleensa vain, että tämä ei käy.

Liisi Laitila on sitä mieltä, että kouluun tarvitaan lisää ryhmähenkeä. Hän uskoo, että se on avain koulukiusaamisen loppumiseen. ”Yhteishenki on kaiken pohja. Jos se ei ole kunnossa, tulee tappeluita ja kiusaamista. Jos se on kunnossa, kaverit auttavat toisiaan, puhaltavat yhteen hiileen ja pitävät yhtä.”

Sokea alue itselle näkyväksi

Ilo ja innostus koulu- ja työyhteisössä kumpuavat pienistä vastavuoroisista teoista. Kouluissa lapsille ja nuorille tai työyhteisössä työntekijöille kannattaa antaa seuraava tehtävä ratkaistavaksi pienryhmissä:

Miten meidän koulun, luokan tai työyhteisön saisi toimimaan vastavuoroisesti?

Oppilaat, opiskelijat tai työntekijät palaavat löydettyihin ratkaisuihin säännöllisin välein, jotta vastavuoroinen käyttäytyminen muuttuu automaattiseksi. Muutoin vastavuoroisuus jää sanahelinäksi vailla konkreettisia käytännön tekoja. Näin oppii katsomaan itseään ikään kuin monitorista. Kuka siellä oikein touhuaa - tyyppi, joka suhtautuu vastavuoroisesti kaikkiin vai tyyppi, jolla on korkeintaan omat suosikkinsa?

Määrätietoisin askelin

Dialogisesta asenteesta kertova vastavuoroisuus kuuluu dialogiseen oppimis- ja työkulttuuriin, jossa reagoidaan kaikkien osallistujien tekemisiin. Innostava vire näkyy ja kuuluu puheissa ja teoissa.  Kannustetaan, mutta ei liioitella. Nähdään tilanteittain, mikä ilahduttaa ja rohkaisee. Vertaileva, lannistava kilpailu ja pelko unohtuvat. Miksi tällaiseen oppimis- ja työkulttuuriin ei kuljeta määrätietoisemmin?