Aika dialogisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön oppimiselle?

Suomi on arvioitu useissa kansainvälisissä mittauksissa kärkisijoille, esimerkiksi mitä tulee turvallisuuteen, koulutukseen, edistyksellisyyteen ja vapauteen. Parannettavaa on luonnollisesti meilläkin. Eräs tällainen kehitettävä asia on yhteistyö ja vuorovaikutus. Koulu- ja työyhteisöissä tehdyt tutkimukset osoittavat, että sekä yhteisöllisyydessä että yhdessä ajattelemisessa ja työskentelemisessä on selkeästi puutteita. Psyykkinen oireilu, uupuminen, passiivisuuteen vetäytyminen, kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen sekä syrjäytyminen nousevat toistuvasti tutkimustuloksina otsikoihin.

Dialogisessa yhteisössä vuorovaikutus lähtee jokaisen eksistentiaalisesta vertaisuudesta, saman ihmisarvon omaamisesta. Koettu turvallisuus ja luottamus herättävät uskaltamaan, osallistumaan ja innostumaan. Halu ottaa vastuuta ja sitoutua kasvaa.  Jokainen tuntee olevansa arvokas yhteisössä.

Viime aikoina on toivo virinnyt asioiden muuttumiseen maassamme. Dialogi on nostettu ansaitsemaansa asemaan vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä valtiovallan ylimmilläkin tahoilla. Meille monologisen kommunikaatiokulttuurin kasvateille on valjennut tarve oppia keskustelemaan ja toimimaan yhteistyössä uudella tavalla.

Dialogiin pääsylle on ehto

Olen tässä pohdiskellut, miksi dialogiosaamisen kehittämisestä ei olla yleisesti innostuneempia. Työelämässä kyllä korostetaan yhdessä ajattelemista ja tekemistä. Taitoa siihen pidetään usein itsestään selvyytenä. Taitoa ei ole kuitenkaan voinut automaattisesti oppia paljolti monologisia piirteitä omaavissa oppimis- ja työkulttuureissamme.

Silmiini osui yllättävästi otsikoitu artikkeli (HÄSA 6.1.2018) "Tärkeintä on halu ymmärtää ihmistä".  Näin kertoo nobelisti Bengt Holmström ja sanoo olleensa  "aina äärettömän kiinnostunut ihmisten ajatuksista". Kommentti on poikkeuksellinen ja sellaisena valtavan virkistävä näkökulma yksilökorosteisessa  ajattelussamme ja ajassamme.

Halu ymmärtää toisen ajattelua tarkoittaa pysähtymistä. Kuinka tavoittaa minäkeskeinen mukanaolonsa keskusteluissa? Kuinka sulkea oma päänsisäinen kohina ja siirtää mielenkiinto toisiin ihmisiin? Oman ajatteluni tunnen, miksi jäisin siihen? Kuinka teen yhdessä työskenneltäessä mieleeni tilaa kaikkien ajattelulle? Onnistunko harppaamaan toiminnassani ylemmälle kehitysportaalle, jos suostun tai nöyrryn tietoisesti seuraamaan ja korjaamaan mukanaoloni dialogisuutta yhteistyötilanteissa?

Ymmärryksen luoman yhteyden ylläpitäminen

Jäin miettimään oman itsen syrjään laittamista keskusteluissa, mitä se oikein tarkoittaa. Jos keskustelukumppaneiden välille syntyy yhteys eriävistä näkökannoista huolimatta, silloin he ovat osanneet kuunnellessaan vetää oman ajattelunsa ja kokemuksensa sivuun.

Ajattelunsa ja kokemustensa syrjään vetämisen lisäksi keskustelijoilla on taito "pysyä itsenään ja itsessään", jolloin he kokevat olevansa riittävän hyviä ihmisiä ilman samankaltaisuuden tai -mielisyyden antamaa tukea ja kannustusta. Vieraus tai yllättävät kommentit eivät heitä pelota tai kaada. Tämä on ratkaisevaa, jotta osallistujat eivät puolustautumalla tai suojautumalla katkaise yhteyttä.

Yhteys syntyy ymmärryksestä?

Hyvää alkanutta vuotta lukijoilleni!

Aikomukseni on kirjoittaa tänä vuonna lyhyesti ja kommentinomaisesti. Aloitan presidenttimme uuden vuoden puheessaan korostamasta ymmärryksen syntymisestä ihmisten välillä aina empatiaan asti. Tämä ydinpointti ilahdutti minua kovasti.  Ymmärrys sanana on kuitenkin monitulkintainen, se käsitetään usein synonyymiksi myös samanmielisyydelle - tyyliin "me ymmärrämme niin hyvin toisiamme". Ihmisten ymmärtämisessä on kuitenkin kyse siitä, että on selvillä tai ottaa selvää, kuinka kaveri ajattelee, tuntee tai toimii. Oma itse on silloin syrjässä. Näin on mahdollista aidosti ymmärtää kanssakulkijoitaan heidän kaikesta erilaisuudestaan ja erimielisyydestään huolimatta. Yksimielisyys ja konsensus eivät ole yhtä kuin ymmärtäminen, tätä olen saanut aina uudelleen painottaa dialogiosaamisen valmentamisen yhteydessä.