Hei, hyvä kannattaa sanallistaa!
Kirjoitan tämän blogin erityisesti kouluissa
työskenteleville pohdittavaksi. Oletko valmis kohtaamaan ihmiset aina puhtaalta
pöydältä? Lähestytkö ihmisiä enemmän kuin välttelet heitä? Kerrotko pelkillä
ilmeillä ja eleillä, että tulet vastaan ja voit sanoa muutaman sanan? Jos näin
tekisit, mitä hyvää siitä seuraisi?
Dialogissa puhutaan asioita auki. Siinä sanallistetaan
ajatuksia, tunteita ja tekemisiä - lyhyesti, selkeästi ja kunnioittavaan sävyyn
suoraan. Ihmisiä tullaan avoimesti vastaan ja kohdataan konstailematta. Dialogissa
puhuminen on kultaa, päinvastoin kuin monologissa. Kun kulttuurissamme puhutaan
avoimuudesta, sillä tarkoitetaan usein ’suut puhtaaksi -tyylistä’ tosiasioiden
laukomista. Avoimuus koskee myös positiivista nähtyä ja koettua.
Ylimalkaiset toteamukset ’ihan hyvä siitä tuli’,
’käyttäydyit kyllä sopivalla tavalla’, ’olihan siinä yritystä’ tai ’se oli
hienosti tehty’ ovat esimerkkejä tavallisesta kannustuspuheesta, jossa
kiitoksen syy jää epäselväksi. Hyvää asiaa ja sen ymmärtämistä kuvailevat sanat
puuttuvat, jolloin tiedon saajalle
tärkeää tietoa menee ohi. Minimaaliset avautumiset nopeana kuittauksena tai
heittona ovat tyypillisiä monologiselle vuorovaikutukselle.
Monologiseen kulttuuriin usein kuuluva kohtaamisen ja puhumisen välttäminen
istuu meissä lujasti. Pitää muka tuntea ihminen pitkältä ajalta ennen kuin voi esimerkiksi
vähän hymyillä, tai olla sen näköinen että huomaa siinä edessä oikean ihmisen,
jolle voisi virkkaa muutaman sanan. Edistyksestä kertoisi, jos tapaamisessa
kohtaisivat inhimilliset ihmiset, ilmeettömien ja mykkien haamuolentojen sijaan.
Välttelevää ja torjuvaa käyttäytymistään on hyödytöntä
selittää temperamentillaan. Sitä kun voi koulia. Sanotaan siis ääneen, kun
huomataan opiskelijan tai kollegan toiminnassa pienikin kehumista ansaitseva
asia. Kaisa Vuorisen sanoja lainatakseni aletaan puhua vahvuuskielellä ja ohjataan
siihen myös muita. Ne korjaamista vaativat asiat tulevat siinä ohessa sitten
luonnostaan.
HS (19.1.2017) kertoi
erityisluokanopettaja Kaisa Vuorisesta, joka on myös tutkija ja luennoitsija,
joka opettaa lapset kehumaan toisiaan ja raportoimaan hyvistä hetkistä
vanhemmille. ”Mitä jos tekisimmekin numeron siitä, kun asiat sujuvat?”
Kehumisen tavalla on väliä. Lasten vahvuudet pitää sanallistaa niin, että
pienikin ymmärtää. ”Lapselle voi sanoa vaikka ’että tuo oli rohkeaa mitä sä
teit’, ’näin sinussa myötätuntoa’, ’sinnikästä, että olet jaksanut
harjoitella’, tai ’tässä tarvitaan lisää harkitsevaisuutta’.” Vuorinen on
puhunut tällaisella vahvuuskielellä omille oppilailleen ja hän on huomannut
että lapset omaksuvat kielen nopeasti. ”Viime vuonna opettamiini erityisluokan
poikiin puhe tarttui tosi nopeasti. He alkoivat tunnistaa vahvuuksiaan, ja mikä
parasta, he alkoivat nähdä niitä myös muissa.” Vuorinen opetti lapsille
ystävällisyyttä, myötätuntoa, sinnikkyyttä ja itsesäätelytaitoja läpi vuoden.
”Kukaan ei mene aidoista kehuista piloille...” Vuorinen on vakuuttunut siitä,
että tunne- ja vahvuustaitoihin satsaaminen kouluissa kannattaa.
On ehkä kiinnostavaa alkaa seurata, millaista vastaantuloa
ja vahvuuskielellä puhumista itseltä heruu. Mikä saa itsen heräämään -
lähestymään ja kohtaamaan ihmisiä avoimemmin? Mikä saa puhelemaan enemmän ja
tulemaan ihmisiä vastaan, hyviä asioita heidän tekemisissään ääneen kertoen?
Selittämättä asiaa pois repliikillä ’koska olen luonteeltani välttelevä ja
sulkeutunut’? Kyseessä on enemmän taito ja osaaminen kuin persoonalliset
ominaisuudet.
