keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Aika dialogisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön oppimiselle?


Suomi on arvioitu useissa kansainvälisissä mittauksissa kärkisijoille, esimerkiksi mitä tulee turvallisuuteen, koulutukseen, edistyksellisyyteen ja vapauteen. Parannettavaa on luonnollisesti meilläkin. Eräs tällainen kehitettävä asia on yhteistyö ja vuorovaikutus. Koulu- ja työyhteisöissä tehdyt tutkimukset osoittavat, että sekä yhteisöllisyydessä että yhdessä ajattelemisessa ja työskentelemisessä on selkeästi puutteita. Psyykkinen oireilu, uupuminen, passiivisuuteen vetäytyminen, kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen sekä syrjäytyminen nousevat toistuvasti tutkimustuloksina otsikoihin.

Dialogisessa yhteisössä vuorovaikutus lähtee jokaisen eksistentiaalisesta vertaisuudesta, saman ihmisarvon omaamisesta. Koettu turvallisuus ja luottamus herättävät uskaltamaan, osallistumaan ja innostumaan. Halu ottaa vastuuta ja sitoutua kasvaa.  Jokainen tuntee olevansa arvokas yhteisössä.

Viime aikoina on toivo virinnyt asioiden muuttumiseen maassamme. Dialogi on nostettu ansaitsemaansa asemaan vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä valtiovallan ylimmilläkin tahoilla. Meille monologisen kommunikaatiokulttuurin kasvateille on valjennut tarve oppia keskustelemaan ja toimimaan yhteistyössä uudella tavalla.


keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Dialogiin pääsylle on ehto

Olen tässä pohdiskellut, miksi dialogiosaamisen kehittämisestä ei olla yleisesti innostuneempia. Työelämässä kyllä korostetaan yhdessä ajattelemista ja tekemistä. Taitoa siihen pidetään usein itsestään selvyytenä. Taitoa ei ole kuitenkaan voinut automaattisesti oppia paljolti monologisia piirteitä omaavissa oppimis- ja työkulttuureissamme.

Silmiini osui yllättävästi otsikoitu artikkeli (HÄSA 6.1.2018) "Tärkeintä on halu ymmärtää ihmistä".  Näin kertoo nobelisti Bengt Holmström ja sanoo olleensa  "aina äärettömän kiinnostunut ihmisten ajatuksista". Kommentti on poikkeuksellinen ja sellaisena valtavan virkistävä näkökulma yksilökorosteisessa  ajattelussamme ja ajassamme.

Halu ymmärtää toisen ajattelua tarkoittaa pysähtymistä. Kuinka tavoittaa minäkeskeinen mukanaolonsa keskusteluissa? Kuinka sulkea oma päänsisäinen kohina ja siirtää mielenkiinto toisiin ihmisiin? Oman ajatteluni tunnen, miksi jäisin siihen? Kuinka teen yhdessä työskenneltäessä mieleeni tilaa kaikkien ajattelulle? Onnistunko harppaamaan toiminnassani ylemmälle kehitysportaalle, jos suostun tai nöyrryn tietoisesti seuraamaan ja korjaamaan mukanaoloni dialogisuutta yhteistyötilanteissa?

torstai 4. tammikuuta 2018

Ymmärryksen luoman yhteyden ylläpitäminen

Jäin miettimään oman itsen syrjään laittamista keskusteluissa, mitä se oikein tarkoittaa. Jos keskustelukumppaneiden välille syntyy yhteys eriävistä näkökannoista huolimatta, silloin he ovat osanneet kuunnellessaan vetää oman ajattelunsa ja kokemuksensa sivuun.

Ajattelunsa ja kokemustensa syrjään vetämisen lisäksi keskustelijoilla on taito "pysyä itsenään ja itsessään", jolloin he kokevat olevansa riittävän hyviä ihmisiä ilman samankaltaisuuden tai -mielisyyden antamaa tukea ja kannustusta. Vieraus tai yllättävät kommentit eivät heitä pelota tai kaada. Tämä on ratkaisevaa, jotta osallistujat eivät puolustautumalla tai suojautumalla katkaise yhteyttä.


tiistai 2. tammikuuta 2018

Yhteys syntyy ymmärryksestä?

Hyvää alkanutta vuotta lukijoilleni!

Aikomukseni on kirjoittaa tänä vuonna lyhyesti ja kommentinomaisesti. Aloitan presidenttimme uuden vuoden puheessaan korostamasta ymmärryksen syntymisestä ihmisten välillä aina empatiaan asti. Tämä ydinpointti ilahdutti minua kovasti.  Ymmärrys sanana on kuitenkin monitulkintainen, se käsitetään usein synonyymiksi myös samanmielisyydelle - tyyliin "me ymmärrämme niin hyvin toisiamme". Ihmisten ymmärtämisessä on kuitenkin kyse siitä, että on selvillä tai ottaa selvää, kuinka kaveri ajattelee, tuntee tai toimii. Oma itse on silloin syrjässä. Näin on mahdollista aidosti ymmärtää kanssakulkijoitaan heidän kaikesta erilaisuudestaan ja erimielisyydestään huolimatta. Yksimielisyys ja konsensus eivät ole yhtä kuin ymmärtäminen, tätä olen saanut aina uudelleen painottaa dialogiosaamisen valmentamisen yhteydessä.


perjantai 5. toukokuuta 2017

Epätäydellisenä mutta arvokkaana



                                                                           


           Tämäkö on se ratkaisu?






Viime kerralla kirjoitin hyvän sanoittamisesta. Oletkohan kokeillut sitä tietoisesti ja jaksanut pitää harjoittelua yllä? Nimittäin jos koulu- tai työyhteisössäsi sanoitetaan hyvää, se luo turvallista perustaa ihmisten epätäydellisyyden kokemiselle. Haavoittuminen ei tunnu silloin niin tyrmäävältä.

Välttelet ehkä keskustelussa ja yhteistyössä vaaroja. Ennakoit karikoita ja pysyttelet mukavuusalueellasi näennäisesti ehjänä ja haavoittumattomana. Säilytät oman arvon ja arvokkuutesi. Jos sen sijaan annat itsellesi luvan osallistua ja puhua vapaasti, hyväksyt mahdollisen haavoittumisen.

Monologisessa kulttuurissa pienikin spontaani ajattelunsa paljastaminen, koulussa tai työryhmässä, on monesti rohkeaa, koska siinä voi haavoittua, menettää arvokkuutensa ja joutua ulkopuoliseksi.

Turklen (2015) mukaan tutkimukset osoittavat, että
oman haavoittuvuuden hyväksyminen on ratkaisevaa onnellisuudessa, luovuudessa ja tuottavuudessa. Kuitenkin elämä sosiaalisessa mediassa rohkaisee meitä näyttäytymään haavoittumattomina tai niin vähän haavoittuvaisina kuin mahdollista.

Hämeen Sanomien haastattelussa (2.4.2017)Himanen pohtii kehityksen suurta päämäärää, arvokkaan ihmiselämän näkymää. ”Joka paikassa ihmisellä on tarve tuntea, että hänen arvokkuutensa tunnustetaan nimenomaan ihmisenä. Se on ihan ydinasia. Kyse on siitä, miten me kohtelemme toisiamme ja annammeko toiselle saman arvon kuin itsellemme. Arvo ja arvokkuus liittyvät vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisiin periaatteisiin. Nykyisestä keskustelukulttuurista voi vetää johtopäätöksen, tarvitsemme… lisää arvokkuutta.”

Kestätkö Sinä aitoa dialogia? Se kun on yllätyksiä täynnä. Saatat sanoa, että juuri sellaista keskustelua haluat. Mutta yllätykset ovat kokemuksina myös haavoittavia. Joudut hyväksymään esiin tulevat ajattelusi puutteet ja aukkokohdat. Et olekaan niin hyvä ja täydellinen kuin mielessäsi uskottelet. Se huojuttaa oman arvon tuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Jos yhteisössä suhtaudutaan kaikkiin ihmisiin dialogisesti (päinvastoin kuin monologisessa keskinäiseen kilpailuun ja vertailuun perustuvassa kulttuurissa), silloin pystytään olemaan epätäydellisiä, haavoittuvia ja kuitenkin arvokkaita.

HS 8.4.2017 kertoi ulkomailla opiskelleesta ja työskennelleestä nuoresta, astrofyysikko Sissi Enestamista. Hän kiteyttää tärkeimmän oivalluksensa elämästä seuraavasti:
”Ei ole hyväksyttävää vain todeta olleensa väärässä, vaan on tärkeää aktiivisesti ja avoimella mielellä etsiä virheitä omasta ajattelustaan ja toimintatavoistaan. Joka kerta kun myöntää olleensa väärässä tai toimineensa väärin, saa mahdollisuuden oppia uutta tai kasvaa paremmaksi ihmiseksi.”

Voiko sen paremmin sanoa, dialogiin kuuluvan arvokkaana kehitteillä olemisen.

Opettaja tai johtaja: millainen ”täydellisten” yhteisö Sinun luokkasi tai työpaikkasi on? Mikä vapauttaisi pelokkaat ja stressaavat täydelliset iloisiksi, aikaansaaviksi, itseään ja toisiaan arvostaviksi epätäydellisiksi?



torstai 16. maaliskuuta 2017

Puhuminen on kultaa

Hei, hyvä kannattaa sanallistaa!

Kirjoitan tämän blogin erityisesti kouluissa työskenteleville pohdittavaksi. Oletko valmis kohtaamaan ihmiset aina puhtaalta pöydältä? Lähestytkö ihmisiä enemmän kuin välttelet heitä? Kerrotko pelkillä ilmeillä ja eleillä, että tulet vastaan ja voit sanoa muutaman sanan? Jos näin tekisit, mitä hyvää siitä seuraisi?

Dialogissa puhutaan asioita auki. Siinä sanallistetaan ajatuksia, tunteita ja tekemisiä - lyhyesti, selkeästi ja kunnioittavaan sävyyn suoraan. Ihmisiä tullaan avoimesti vastaan ja kohdataan konstailematta. Dialogissa puhuminen on kultaa, päinvastoin kuin monologissa. Kun kulttuurissamme puhutaan avoimuudesta, sillä tarkoitetaan usein ’suut puhtaaksi -tyylistä’ tosiasioiden laukomista. Avoimuus koskee myös positiivista nähtyä ja koettua.

Ylimalkaiset toteamukset ’ihan hyvä siitä tuli’, ’käyttäydyit kyllä sopivalla tavalla’, ’olihan siinä yritystä’ tai ’se oli hienosti tehty’ ovat esimerkkejä tavallisesta kannustuspuheesta, jossa kiitoksen syy jää epäselväksi. Hyvää asiaa ja sen ymmärtämistä kuvailevat sanat puuttuvat, jolloin tiedon saajalle tärkeää tietoa menee ohi. Minimaaliset avautumiset nopeana kuittauksena tai heittona ovat tyypillisiä monologiselle vuorovaikutukselle.

Monologiseen kulttuuriin usein kuuluva kohtaamisen ja puhumisen välttäminen istuu meissä lujasti. Pitää muka tuntea ihminen pitkältä ajalta ennen kuin voi esimerkiksi vähän hymyillä, tai olla sen näköinen että huomaa siinä edessä oikean ihmisen, jolle voisi virkkaa muutaman sanan. Edistyksestä kertoisi, jos tapaamisessa kohtaisivat inhimilliset ihmiset, ilmeettömien ja mykkien haamuolentojen sijaan.

Välttelevää ja torjuvaa käyttäytymistään on hyödytöntä selittää temperamentillaan. Sitä kun voi koulia. Sanotaan siis ääneen, kun huomataan opiskelijan tai kollegan toiminnassa pienikin kehumista ansaitseva asia. Kaisa Vuorisen sanoja lainatakseni aletaan puhua vahvuuskielellä ja ohjataan siihen myös muita. Ne korjaamista vaativat asiat tulevat siinä ohessa sitten luonnostaan.

 HS (19.1.2017) kertoi erityisluokanopettaja Kaisa Vuorisesta, joka on myös tutkija ja luennoitsija, joka opettaa lapset kehumaan toisiaan ja raportoimaan hyvistä hetkistä vanhemmille. ”Mitä jos tekisimmekin numeron siitä, kun asiat sujuvat?” Kehumisen tavalla on väliä. Lasten vahvuudet pitää sanallistaa niin, että pienikin ymmärtää. ”Lapselle voi sanoa vaikka ’että tuo oli rohkeaa mitä sä teit’, ’näin sinussa myötätuntoa’, ’sinnikästä, että olet jaksanut harjoitella’, tai ’tässä tarvitaan lisää harkitsevaisuutta’.” Vuorinen on puhunut tällaisella vahvuuskielellä omille oppilailleen ja hän on huomannut että lapset omaksuvat kielen nopeasti. ”Viime vuonna opettamiini erityisluokan poikiin puhe tarttui tosi nopeasti. He alkoivat tunnistaa vahvuuksiaan, ja mikä parasta, he alkoivat nähdä niitä myös muissa.” Vuorinen opetti lapsille ystävällisyyttä, myötätuntoa, sinnikkyyttä ja itsesäätelytaitoja läpi vuoden. ”Kukaan ei mene aidoista kehuista piloille...” Vuorinen on vakuuttunut siitä, että tunne- ja vahvuustaitoihin satsaaminen kouluissa kannattaa.

On ehkä kiinnostavaa alkaa seurata, millaista vastaantuloa ja vahvuuskielellä puhumista itseltä heruu. Mikä saa itsen heräämään - lähestymään ja kohtaamaan ihmisiä avoimemmin? Mikä saa puhelemaan enemmän ja tulemaan ihmisiä vastaan, hyviä asioita heidän tekemisissään ääneen kertoen? Selittämättä asiaa pois repliikillä ’koska olen luonteeltani välttelevä ja sulkeutunut’? Kyseessä on enemmän taito ja osaaminen kuin persoonalliset ominaisuudet.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Vastavuoroisuutta etsimässä





”On ärsyttävää ja turhauttavaa, kun kukaan ei puhu eikä sano mitään, vaikka saimme ratkaistua ongelmaa jo selvästi parempaan suuntaan. Tuntuu, ettei tekemisellämme ole mitään merkitystä!”

Kokemus kertoo vuorovaikutuksessa tavallisesta, vastavuoroisen reagoinnin puutteesta.  Vastavuoroinen toiminta ihmisten kesken tarkoittaa pieniä tekoja niin sanotun kultaisen säännön mukaisesti: "Sitä mitä sinä vaadit muilta, täytyy sinun vaatia myös itseltäsi". Jos esimerkiksi odotat työ- tai opiskelukaveriltasi pientä rohkaisevaa hymyä tai kannustavia sanoja, niin tarjoa niitä tilaisuuden tullen hänelle. Seuraava pieneltä tuntuva asia on ehkä syvemmän pohdinnan arvoinen. Sherry Turklen (2015) mukaan katsekontakti on tehokkain tie yhteyden luomiseen ihmisten välillä. ”Katso minua kun puhut minulle!” Katseen avulla on mahdollista löytää ”silmien takana katseleva ihminen”.

Kehossa asti tuntuva kuunteleminen (olemalla täysin läsnä) ja silmiin katsominen, toisen kertomasta jatkaminen, kiittäminen ja kevyt kosketus ovat esimerkkejä aidosta vastavuoroisesta toiminnasta. Vastavuoroisuus, ilman ketunhäntää kainalossa, edellyttää itsetutkiskelua. Silloin ”juuri noinhan teen koko ajan” -kuittaus voi paljastua hätäiseksi puolustukseksi. Huomaat, ettet ole välttämättä tunnistanut omaa kalseaa ja ”välin pitävää” kehon kieltäsi ja suhtautumistasi.

Kuinka tavallinen seuraava esimerkkitilanne on:
-          ”Vihdoinkin sain tämän taulukon valmiiksi, piti miettiä oikein kunnolla. Mutta nyt saadaan olla hetki rauhassa. Eikö olekin hieno?” (odottaa eläytymistä ja kannustusta)
-          ”Kato, olen viilannut tätä kohtaa esityksessämme jo kohta pari päivää. Hyvä jos saadaan juttu tehtyä perjantaihin mennessä. Tässä on vielä paljon työtä.” (ohittaa toisen ja alkaa puhua omasta osuudestaan paljon tärkeämpänä)
-          ”Niinpä.”
-          ”Joo.”  
Siihenhän se, vastavuoroisuuden puutteeseen, sammui koko keskustelu. Oman empatiatarpeensa ymmärtää, mutta kun tulee vuoro reagoida kaverin suuntaan, hänelle ei irtoa oikein mitään annettavaa.

Esimerkki koulun pihalta
HS kertoi viime syksynä kotkalaisen abin, Liisi Laitilan, puuttumisesta koulukiusaamiseen, kun kaksi poikaa tappeli koulun pihalla. Laitila vietti hyppytuntia koulun tiloissa, kun ohi kulkenut poika huikkasi hänelle, että pihalla tapellaan. Laitila katsoi ikkunasta, säntäsi ulos ja alkoi huutaa heti, kun sai oven auki. ”Kun menin mukaan tilanteeseen, kovasta äänestäni oli hyötyä ja tappelijat keskeyttivät. Yritin parhaani mukaan estää tilannetta menemästä pahemmaksi.” Sitä seurasi 30 luokkakaveria, mutta kukaan ei mennyt kertomaan opettajalle. Hän kertoi olleensa järkyttynyt, ajatelleensa vain, että tämä ei käy.
Liisi Laitila on sitä mieltä, että kouluun tarvitaan lisää ryhmähenkeä. Hän uskoo, että se on avain koulukiusaamisen loppumiseen. ”Yhteishenki on kaiken pohja. Jos se ei ole kunnossa, tulee tappeluita ja kiusaamista. Jos se on kunnossa, kaverit auttavat toisiaan, puhaltavat yhteen hiileen ja pitävät yhtä.”

Sokea alue itselle näkyväksi
Ilo ja innostus koulu- ja työyhteisössä kumpuavat pienistä vastavuoroisista teoista. Kouluissa lapsille ja nuorille tai työyhteisössä työntekijöille kannattaa antaa seuraava tehtävä ratkaistavaksi pienryhmissä:
Miten meidän koulun, luokan tai työyhteisön saisi toimimaan vastavuoroisesti?
Oppilaat, opiskelijat tai työntekijät palaavat löydettyihin ratkaisuihin säännöllisin välein, jotta vastavuoroinen käyttäytyminen muuttuu automaattiseksi. Muutoin vastavuoroisuus jää sanahelinäksi vailla konkreettisia käytännön tekoja. Näin oppii katsomaan itseään ikään kuin monitorista. Kuka siellä oikein touhuaa - tyyppi, joka suhtautuu vastavuoroisesti kaikkiin vai tyyppi, jolla on korkeintaan omat suosikkinsa?

Määrätietoisin askelin
Dialogisesta asenteesta kertova vastavuoroisuus kuuluu dialogiseen oppimis- ja työkulttuuriin, jossa reagoidaan kaikkien osallistujien tekemisiin. Innostava vire näkyy ja kuuluu puheissa ja teoissa.  Kannustetaan, mutta ei liioitella. Nähdään tilanteittain, mikä ilahduttaa ja rohkaisee. Vertaileva, lannistava kilpailu ja pelko unohtuvat. Miksi tällaiseen oppimis- ja työkulttuuriin ei kuljeta määrätietoisemmin?