Viime kerralla kirjoitin hyvän sanoittamisesta.
Oletkohan kokeillut sitä tietoisesti ja jaksanut pitää harjoittelua yllä? Nimittäin
jos koulu- tai työyhteisössäsi sanoitetaan hyvää, se luo turvallista perustaa ihmisten epätäydellisyyden kokemiselle.
Haavoittuminen ei tunnu silloin niin tyrmäävältä.
Välttelet ehkä keskustelussa ja yhteistyössä
vaaroja. Ennakoit karikoita ja pysyttelet mukavuusalueellasi näennäisesti ehjänä
ja haavoittumattomana. Säilytät oman arvon ja arvokkuutesi. Jos sen sijaan
annat itsellesi luvan osallistua ja puhua vapaasti, hyväksyt mahdollisen
haavoittumisen.
Monologisessa
kulttuurissa pienikin spontaani ajattelunsa paljastaminen, koulussa tai työryhmässä,
on monesti rohkeaa, koska siinä voi haavoittua, menettää arvokkuutensa ja
joutua ulkopuoliseksi.
Turklen (2015) mukaan tutkimukset osoittavat, että
oman
haavoittuvuuden hyväksyminen on ratkaisevaa onnellisuudessa,
luovuudessa ja tuottavuudessa. Kuitenkin
elämä sosiaalisessa mediassa rohkaisee meitä näyttäytymään haavoittumattomina
tai niin vähän haavoittuvaisina kuin mahdollista.
Hämeen Sanomien haastattelussa (2.4.2017)Himanen
pohtii kehityksen suurta päämäärää, arvokkaan ihmiselämän näkymää. ”Joka
paikassa ihmisellä on tarve tuntea, että hänen arvokkuutensa tunnustetaan
nimenomaan ihmisenä. Se on ihan ydinasia. Kyse on siitä, miten me kohtelemme
toisiamme ja annammeko toiselle saman arvon kuin itsellemme. Arvo ja arvokkuus
liittyvät vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisiin periaatteisiin. Nykyisestä
keskustelukulttuurista voi vetää johtopäätöksen, tarvitsemme… lisää arvokkuutta.”
Kestätkö Sinä aitoa dialogia? Se kun on yllätyksiä
täynnä. Saatat sanoa, että juuri sellaista keskustelua haluat. Mutta yllätykset
ovat kokemuksina myös haavoittavia. Joudut hyväksymään esiin tulevat ajattelusi
puutteet ja aukkokohdat. Et olekaan niin hyvä ja täydellinen kuin mielessäsi
uskottelet. Se huojuttaa oman arvon tuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Jos
yhteisössä suhtaudutaan kaikkiin ihmisiin dialogisesti (päinvastoin kuin monologisessa
keskinäiseen kilpailuun ja vertailuun perustuvassa kulttuurissa), silloin pystytään
olemaan epätäydellisiä, haavoittuvia ja kuitenkin arvokkaita.
HS 8.4.2017 kertoi ulkomailla opiskelleesta ja
työskennelleestä nuoresta, astrofyysikko Sissi Enestamista. Hän kiteyttää
tärkeimmän oivalluksensa elämästä seuraavasti:
”Ei
ole hyväksyttävää vain todeta olleensa väärässä, vaan on tärkeää aktiivisesti
ja avoimella mielellä etsiä virheitä omasta ajattelustaan ja
toimintatavoistaan. Joka kerta kun myöntää olleensa väärässä tai toimineensa
väärin, saa mahdollisuuden oppia uutta tai kasvaa paremmaksi ihmiseksi.”
Voiko sen paremmin sanoa, dialogiin kuuluvan arvokkaana
kehitteillä olemisen.
Opettaja tai johtaja: millainen ”täydellisten”
yhteisö Sinun luokkasi tai työpaikkasi on? Mikä vapauttaisi pelokkaat ja
stressaavat täydelliset iloisiksi, aikaansaaviksi, itseään ja toisiaan
arvostaviksi epätäydellisiksi?
