Samalla viivalla kannustusyhteisössä

             

Tiedätkö, mikä kaataa usein

keskustelun ja yhdessä tekemisen

ja mikä johtaa syrjimiseen ja

kiusaamiseen yhteisössä? 

                   

Yksilösuorituksia korostavan kulttuurin lannistava retoriikka

Tasavertaisuus on tyypillistä dialogiselle keskustelulle. Kerran eräässä tilaisuudessa osallistuja reagoi tuohon olettamukseen voimakkaasti. Hän jysäytti nyrkin pöytään ja tuuskahti: ” ”Eivät ihmiset ole samanarvoisia, niin ei vaan ole.” Reaktio oli voimakas ja yllättävä. Ymmärsin asian niin, ettei samanlainen ihmisarvo ollut puhujalle minkäänlainen arvo sinänsä. Asiaa myöhemmin miettiessäni tulin ajatelleeksi, että tasavertaisuuteen liitetään usein esimerkiksi samanlainen osaaminen, taitoisuus, ominaisuudet ja status. Tasavertaisuutta niin ajateltaessa eivät ihmiset tietenkään ole samanlaisia.

Tasavertaisuus ja samanlainen ihmisarvo ovat riippumattomia arvostuksista, osaamisista tai mielipiteistä. Ihmisarvo on ihmisyyteen kuuluva asia; ihminen ansaitsee ihmisarvoa kunnioittavan ihmisystävällisen suhtautumisen. Sormi pystyssä opetus, ”sinun pitää ansaita se, että sinua arvostetaan”, on yksilösuorituksia korostavan tylyn kulttuurin lannistavaa ja tappavaa retoriikkaa. Kokemukset ryhmän ulkopuolelle joutumisesta, kiusaamisesta ja syrjimisestä, koulussa tai työssä, ovat monelle tuttuja.

Eriarvoisuuden merkkejä

Tasavertaisuuden kokemus on tunne. On mahdotonta kuorruttaa itsensä keinotekoisella ihmisystävällisyydellä ja kohteliaisuudella, koska ne häipyvät usein pienistäkin erimielisyyksistä. Eriarvoisuus näytetään toiselle tietoisesti tai tiedostamatta. Yläpuolelle asettuessa hymy hyytyy jäätävään, ilmeettömään tai ylimieliseen katseeseen. Eriarvoisuuden tunne osoitetaan puhumattomuutena, eristämisenä, mustamaalaamisena, huomiotta jättämisenä tai jopa fyysisenä hyökkäyksenä. Alapuolelle asettuminen näytetään esimerkiksi niin, että yhtä mieltä huokuvat lauseet, alas painettu katse ja miellyttämiseen jäykistyneet suupielet tukevat toisiaan samalla kun koko keho kumartaa.

Eriarvoisena itsensä kokeva asettautuu joko toisen yläpuolelle tai alapuolelle keskustelussa – ei siis samalle viivalle - tunnistamatta sitä lainkaan omassa käyttäytymisessään.  Oivallettuaan eriarvoisuuden harhan ihminen tajuaa, että hän on kaikesta osaamisestaan tai keskeneräisyydestään huolimatta ihmisenä yhtä arvokas kuin muut.

Eriarvoisuuden tunne johtaa kilpailuun paremmuudesta. Tämä sopii hyvin yltiöindividualistiselle ajalle. Keinoja kaihtamatta täytyy osoittaa olevansa jotain enemmän ja parempaa. Keskustelu on väsyttävää kamppailua ykköspalkinnosta. Empatia ja myötätunto kärsivät.

Eroon kiusaamisesta ja syrjimisestä

Dialogisessa yhteisössä erilaisuus ja erilaiset näkökulmat ovat itsestään selviä. Niitä ei pelätä, koska tunne samanlaisesta ihmisarvosta kannattelee jokaista ja koska eri mieltä oleminen ei uhkaa kenenkään arvokkuutta ja kuulumista joukkoon. Dialogisen yhteisön rakentaminen aloitetaan symmetrisestä ja tasavertaisesta keskustelusta. Sovitusti jokainen harjoittelee tietoisesti samalle viivalle asettumista toisen kanssa ja kuuntelee erilaisia mielipiteitä, tunnekokemuksia sekä tapoja toimia. Näin jokainen uskaltaa vähitellen osallistua ja kertoa omia tarinoitaan, ymmärryksiään ja tekemisiään. Keskustelu on elävää ja yllättävät assosiaatiot riemastuttavat tai innostavat lisäpohdintoihin.

Kannustusyhteisöksi

Ben Furman kirjoittaa mielipidesivulla (HS 25.11.2016) Britanniassa kehitetystä, erittäin tehokkaaksi osoittautuneesta kannustusryhmämenetelmästä. Siinä ”onnettomaksi itsensä tuntevalle lapselle rakennetaan kannustusryhmä, joka saa tehtäväksi pitää huolta siitä että kyseinen lapsi alkaa viihtyä koulussa”. Ajattelen, että oppilaita, opiskelijoita tai työntekijöitä kannattaa ohjata rakentamaan kannustusyhteisöä. Miten sen voisi aloittaa? Eräs mahdollisuus on antaa heille kysymys ratkaistavaksi:

Miten tästä luokasta, koulusta tai työpaikasta tehdään jokaista kunnioittava ja ihmisystävällinen yhteisö? Ongelmanratkaisulle pienryhmissä annetaan aikaa. Vastaukset työstetään yhdessä ja niistä laaditaan kehittämistavoitteet harjoiteltavaksi yhdessä. Eriarvoinen suhtautuminen on tämän jälkeenkin vielä herkässä, jolloin aina palataan keskustellen yhdessä löydettyihin ratkaisuihin.

Olen huomannut, että ”Spontaani osallistuminen” -menetelmä (http://www3.hamk.fi/dialogi/diale/menetelmat/) on erinomainen alkuharjoitus symmetrisen ja tasavertaisen yhteisön rakentamisessa.  Oman nimen ja sen herättämien assosiaatioiden kertominen pienryhmässä vapauttaa ja herättää hetkessä ryhmän kuin ryhmän kuuntelemaan ja eläytymään kavereiden tarinoihin.